”Teemu”-kirja ja sen tuoma julkisuuskohu

Sunnuntain päiväkävelyn kunniaksi ostin itselleni oman kopioni Ari Mennanderin kirjasta ”Teemu” ja luin sen samantien. Julkisuudessa on jo retosteltu kirjan yksityiskohdista, joista suurimpaan keskiöön on noussut Teemu Selänteen kommentit Anaheim Ducksin päävalmentajasta, Bruce Boudreausta.

Kirja on yli 300 sivuinen tietokirja Selänteen urasta ja kausi 2013-2014 kattaa kirjan kokonaismitasta noin nelisen aukeamaa kuvineen päivineen. Selänteen arvostelun on ehtinyt tuomitsemaan muun muassa Suomikiekko.com:in Antti Eteläaho kolumnissaan ja The Hockey Writersin Felix Sicard omassa artikkelissaan koskien kirjaa. Rapakon takana on esitelty mainituille pelaajille (Ryan Getzlaf) ja valmentajille (Boudreau) asiayhteydestä irrallaan olevia kommentteja ja pyydetty vastauksia.

Luettuani kirjan, Boudreauta koskeva osio on perusteltua kritiikkiä valmentajaa kohtaan. Ei kukaan ole jääkiekossa arvostelun yläpuolella, ei Selänne eikä Boudreau. Tuohtuneena Selänne on sanonut viimeisen pelinsä jälkeen asioita joita on varmasti katunut, mutta se on kirjassa siksi, koska se tapahtui ja se sanottiin. Sunnuntai-illalla Arto Nybergin haastattelussa Selänne tarkensi vielä, että halusi kertoa kirjassa miltä hänestä tuntui eikä tarkoitus ollut loukata. Hän matkustaa tänään Kaliforniaan, missä on vastassa varmasti ihmisiä jotka haluavat jutella, etunenässä Boudreau ja joukkueen kapteen Getzlaf.

Kirja ei ole suinkaan puhdas omaelämäkerta, vaan Ari Mennanderin kirja supertähdestä nimeltä Teemu Selänne. Olen iloinen, että kirjassa on kuvattu henkilöpalvonnan lisäksi kaikki ne turhautumiset ja kiukuttelut, jotka ovat uraan kuuluneet. Kirjassa on kaikki se, mitä dokumentista puuttui. Dokumentista kritisoitiin nimenomaan juuri sitä, että filmi on silkkaa henkilöpalvontaa ilman mitään särmää ja nyt kun sitä tuli, niin jälleen kerran on kaikki päin helvettiä.

Oma arvostukseni kirjan myötä vain kasvoi: Meidän Teemu on sittenkin ihminen, jolla on väkeviä mielipiteitä. En minäkään ole Teemun kanssa samaa mieltä asioista, kuten Kummola-mafiasta tai yhtyeestä nimeltä Yö, mutta osaan arvostaa ihmisiä joilla on omia mielipiteitä.

Verrattuna esimerkiksi Zlatan Ibrahimovicin omaelämäkertaan ”Minä, Zlatan” verrattuna Teukan kirja oli melkoista silittelyä. Zlatan purki turhautumisensa entisiin joukkueisiinsa ja valmentajiinsa sillä intensiteetillä, että kirja oli vuosikymmenen parhaita urheilukirjoja. Asia meni sukkana läpi, koska kyseessä oli Zlatan.

Kirja oli rakennettu niin ulkoisesti kuin sisällöltään kuin tietokirja, mikä oli itselleni aavistuksen pettymys. Tarina olisi ollut vaikuttavampi lukea Teemun omin sanoin, eikä vain kommentein. Zlatanin kirja ja Esa Tikkasen ”Tiki” on juuri siitä syystä todella hyvää luettavaa.

Suomi vs. Pohjois-Amerikka – Iso ero urheilukulttuurissa

Sosiaalisessa mediassa on muutaman päivän kiertänyt video, jossa valmentaja puhuu baseballin nappulaliigan hävinneelle joukkueelle tunteikkaan puheen. 13-vuotiaat ovat päässeet kansallisen turnauksen loppuotteluun ja hävinneet sen yhdellä pisteellä. Se on kova tilanne, se.

Noita valmentajia on maailman sivu. Tietävät mitä sanoa ja osaavat lohduttaa. Minullakin on ollut niitä ja jokaisella valmentajallani on ollut hävityn pelin jälkeen puhe, joka olisi kelvannut Youtubeen jaettavaksi. Mutta miksi juuri tämä päätyi Youtubeen? Siksi, koska sen televisioi ESPN.

Se on se iso ero meidän ja pohjoisamerikkalaisten urheilukulttuurissa. Toki baseballin ja koripallon luvatussa maassa molemmat lajit ovat jääkiekkoon verrattuna uskonnon asemassa, Yhdysvaltojen puolella ainakin Minnesotan paikallistelevisiossa näytetään jääkiekon junioripelejä. Mutta kun päästään Yhdysvalloissakin jääkiekossa yliopistojääkiekkoon, pelejä näytetään ESPN:llä. Alla olevasta videosta voi katsoa yliopistojääkiekon finaalisarjaa, ”Frozen Fouria”:

Melko ammattimaista, etten sanoisi. Tarkkasilmäinen muuten huomaa, että Boston Universityn viivamiehenä pelaa Kevin Shattenkirk (St. Louis Blues) ja loppuhetkillä kentällä on myös Nick Bonino (Vancouver Canucks). Ottelun jatkoaika löytyy myös viereisestä palkista. Ottelua oli katsomassa 18 512 katsojaa. Muuten, Michiganin yliopiston jalkapallojoukkueella on stadioni, johon mahtuu 115 000 katsojaa. ”Big House” on tuttu viime vuoden Detroit Red Wingsin ja Toronto Maple Leafsin välisestä Winter Classicista. Ann Arborin metropolialueella asuu 300 000 ihmistä. Mikä urheilutapahtuma vaadittaisiin Helsinkiin, että se vetäisi 115 000 ihmistä katsomoon?

Jääkiekon eurooppalaisessa kehdossa, Suomessa, meidän A-junioreiden Kärppien ja Bluesin välisessä SM-Liigan loppuottelussa oli paikalla noin 2300 katsojaa ja hyvällä tuurilla ottelun voi katsoa keskinkertaisesti tuotetulla streamilla. Yleisökeskiarvot nuorten SM-Liigassa pyörivät 100-200 katsojan välillä. Suomessakin voi katsoa streaminä juniorisarjojen otteluita LiveArenan kautta, mutta A-junioreiden Sm-sarjassa soisi jo olevan monikameralähetyksiä selostajineen ja valtakunnallisessa televisioverkossa.

Junioriurheilu on Pohjois-Amerikassa iso juttu. Se yhdistää kaupunkeja uniikilla tavalla ja lukion urheilutähdet tunnistetaan kaupungilla. Yliopistourheilun kansallisia mestaruuksia muistellaan vuosikausia. Mestaruussormukset ja niiden omistajat ovat paikallisia legendoja, joiden peliura yleensä päättyy siihen kauteen. Tuon vuoden jälkeen he valmistuvat ja tekevät jotain muuta. Vain harvat pelaavaat elääkseen.

Kanadan junioriliigan kovimmat yleisökeskiarvot veti viime kaudella Quebec Remparts 9 974 katsojallaan. Koko liigan keskiarvo pyörii 3 000 katsojan paremmalla puolella ja heikoimminkin yleisöä vetävät joukkueet tuovat katsomoihin noin 1500 katsojaa per ottelu. Liput maksavat 8-15 CAD, joten pääsyliput ovat hinnaltaan sellaista Mestiksen tasoa.

On totta, että osassa kaupunkeja riittää populaatiota tuomaan kansaa peleihin, mutta esimerkiksi Quebec City on noin Helsingin kokoinen kaupunki. Puolustuspuheena voisi pitää sen, että Quebecissä ei ole oikeastaan muita varteenotettavia urheiluseuroja, joten Helsinkiin verrattuna hajonta urheilutapahtumiin on pienempää.

Minnesotassa on käsite ”Twin Cities”. Termillä tarkoitetaan naapurikaupunkeja Minneapolista ja St. Paulia. Vähän niinkuin pääkaupunkiseutu. Kaupungeista löytyy NHL-joukkue Minnesota Wildin lisäksi pääsarjatason baseball-, jenkkifutis-, jalkapallo-, lacrosse- ja koripallojoukkue. Lisäksi on erinäisiä baseballin alasarjajoukkueita ja puoliammattilaisjoukkueita sekalaisesta urheilukattauksesta. Ainiin, ja naisten NBA-sarjan joukkue, jonka yleisömäärät pyörivät vajaassa 10 000 katsojassa.

Minneapolisissa pelaa Minnesota Golden Gophers, joka on Minnesotan yliopiston lätkäjoukkue. Joukkueen otteluissa käy keskimäärin noin 10 000 maksanutta katsojaa. Golden Gophersin naisten peleissä käy 2500-3000 katsojaa peleissä ja ottelut näkyy televisiossa. Urheilukulttuuria.

Harrastejääkiekkoa Kanadassa – CARHA World Cup

Lopetin peliurani aikoinaan siksi, että joukkuehenki ei ollut kaikkein paras ja oma kiinnostus joukkueurheiluun oli kadonnut. Rakkaus lajiin oli edelleen olemassa, mutta se ei kanavoitunut millään tavoin jäälle. Oli muutenkin vähän vaikeaa. Vuoden tauon jälkeen valmensin muutaman vuoden ja kävin erinäisissä höntsäporukoissa toteamassa, että jääkiekko urheilumuotona taitaa olla tässä, heitin pelikassin ullakolle ja siirryin penkkiurheilijaksi.

Kassi lojui ullakolla armeijaan asti, kunnes kävimme pelaamassa muiden varusmiesten ja kantahenkilökunnan kanssa kaukalopalloa. Armeijan jälkeen pohdin jälleen jääkiekkokaukaloita, mutta en tuntenut silloin ketään harrastekiekkoilijaa ja varusteet päätyivät jälleen ullakolle homehtumaan.

Pitkälti vaimoni sai minut takaisin kaukaloon ja hankkimaan uusia varusteita sulaneiden tilalle. Ennen kaikkea hänen ja kavereidensa ansiosta pelaan nykyisessä joukkueessani Jarin Pallossa. JarPa pelaa Kupittaan harrastesarjassa, jota pelataan 12-15 peliä vuodessa. Sen lisäksi pelataan ympäri Suomen viikonlopputurnauksia, joissa pääpaino pelaamisen lisäksi yöelämässä.

Suomessa ei kovan kaliiberin harrasteturnauksia juuri ole. Moni turnaus on lähinnä joko pienen piirin olutturnauksia tai vaihtoehtoisesti niissä käy niin vakiintunut porukka, että väliin ei pääse millään. Olemme saaneet jalan oven väliin Virroille, jossa on pelattu vuosikausia harrasteturnausta.

Toisin on Kanadassa, jääkiekon synnyinmaassa.

Kanadassa vaikuttaa sellainen organisaatio kuin CARHA, joka organisoi ja järjestää veteraani- ja harrastekiekkoa Kanadassa. Suomessa samaa tekee Suomen Jääkiekkoliitto, mutta turnauksia se ei juurikaan järjestä, ellei kyseessä ole veteraaniturnaus. CARHA:aan verrattuna Suomen aikuisjääkiekon tukeminen on onnetonta.

Harrastekiekkoa pelataan alueellisissa sarjoissa ja joukkueita tulee koko ajan lisää. Pelkästään Turussa pelaa lähes 40 joukkuetta ja Paimion sarjassa parikymmentä lisää.

Muutamien pienempien turnausten lisäksi CARHA järjestää neljän vuoden välein maailman suurinta aikuisten harraste- ja veteraaniturnausta. Turnauksen eri sarjoihin osallistuu kaiken kaikkiaan 2000 pelaajaa ja 120 joukkuetta 15 maasta ja omaiset siihen päälle. Ymmärrettävästi kisaisännyydestä kilpaillaan kaupunkien välillä kiivaasti, koska se tuo uusimpien arvioiden mukaan isäntäkaupungille tuloja 15 miljoonaa dollaria. Suomestakin nähdään joukkueita, mutta yleisimmin ottaen veteraanijoukkueita.

2012 turnaus pelattiin Sault. Ste Mariessa ja 2008 pelattiin Quebecissä. 2012 avoimen sarjan finaali AK Barsin alumnijoukkueen ja paikallisen Mr. Transmissionin televisioitiin selostajineen, ja lisäksi katsomossa oli 6000 maksanutta katsojaa. Areena oli loppuunmyyty.

2016 turnaus järjestetään Windsorissa, Ontariossa. Turnaus kestää seitsemän päivää ja ohessa on hulppeat seremoniat keskustorilla. Joukkueet kävelevät kulkueissa, orkesterit soittavat ja pidetään puheita.

Kanadassa sanotaan ”Hockey is our game” ja tässä perspektiivissä se todellakin sitä on. Missään muussa jääkiekkokulttuurissa vastaavaan ei pystyttäisi.

Viikon ajan pelaajille järjestetään iltaohjelmaa ja kun pelit ovat pelattu, kaikille osanottajille järjestetään illallinen.

Olen lukenut artikkeleita turnauksesta ja se on huikea. Entisten KHL (tai Venäjän superliiga)- ja NHL-tähtien lisäksi kaukaloissa kiitää kaltaisiani entisiä junioripelaajia tai niitä, jotka päättivät vain tehdä jotain muuta.

Edellispäivänä ilmoitin Jarin Pallon pelaamaan tähän turnaukseen. Unelmani on aina ollut pelata jääkiekkoa sen synnyinmaassa, siinä kulttuurissa ja ympäristössä. Nyt se unelma on toteutumassa.

Unelman ja toteutumisen välillä on kuitenkin vielä 15 000 euron vaje joukkueen kassassa. Nyt on aika laittaa lanttia sivuun.

 

Naisia miesten keskuudessa

Olin jo kirjoittamassa melkein tästä nuorisomaajoukkuetapauksesta, mutta uskoisin, että minua pätevämmät ihmiset ovat jo sanansa sanoneet. Kuitenkin pitää muistaa, että oli kentällä tapahtunut mitä tahansa, asian retostelu julkisuudessa ja sitä myöten keskustelupalstoilla on täysin naurettavaa, sillä kyse on 16-vuotiaasta teinistä. Ylimielisestä superlupauksesta on helpompi tehdä nöyrä kuin nöyrästä ja kohteliaasta superlupaus. Osku Grönman juttelemaan niin kyllä se siitä. 16-vuotiaan turhautuminen paineen alla kun jonkin verran kuuluu ikämääritelmään.

Sitten mahtavampiin asioihin.

Eilen jatkettiin kiekkohistoriaa, sillä maailman paras naismaalivahti Noora Räty debytoi Kiekko-Vantaan luukulla. Ottelu päättyi K-Vantaan voittoon, joten jääkiekko-ottelun perusidean Räty pääsi toteuttamaan: Voita ottelu.

Kyseessä on toinen kerta Suomessa, kun nainen pelaa miesten sarjassa. Ensimmäisestä kerrasta kunnia menee Hayley Wickenheiserille, joka pelasi Kirkkonummen Salamoissa 2002-2004. Ensin Suomi-sarjassa ja sitten Mestiksessä kymmenen ottelua.

Wickenheiser pelasi miesten sarjassa uudestaan vuonna 2008, kun hän pelasi Eskilstuna Lindenissä 21 ottelua.

Wickenheiserin suoritus Kirkkonummella on sen verran kova, että sitä on vaikea laittaa mihinkään perspektiiviin. Ottaen huomioon Suomi-sarjan fyysiset vaatimukset ja pelin kovuuden, Wickenheiser teki tietyllä tapaa jopa ihmeen.

Nainen / tyttö poikien sarjassa kenttäpelaajana ei ole nykyisin enää mikään kummallinen ilmiö. Juniorisarjoissa näkee tuon tuostakin tyttöjä kentällä, mutta sen on aikaa jolloin fyysiset erot ovat pienempiä. Huippuunsa treenattu naisurheilija pelaa samankokoisten teini-ikäisten poikien kanssa, joten ero fysiikassa on pienempi.

Kun taas jatketaan siitä eteenpäin, edellytykset kasvavat. Naispuolisen henkilön pitäisi kasvattaa lihasmassaansa suunnattomasti, jotta pystyisi pelaamaan esimerkiksi 95 kiloisen NHL- tai Liigapelaajan kanssa, mikä taas veisi suhteettomasti aikaa lajiharjoittelulta. Kenttäpelaajan näkeminen taalakaukaloissa vaatii sellaisen ponnistuksen ihmiseltä, joka on sula mahdottomuus. NHL:ssä pelataan niin suurilla panoksilla, että kenelläkään ei ole varaa jättää viemättä taklausta loppuun siksi, että vastassa on nainen.

Tolppien välissä rikotaan rajoja

Jääkiekossa on kuitenkin kaksi pestiä kentällä, joissa naisella on hyvät mahdollisuudet pärjätä. Ensimmäinen on erotuomari, mikä ei ole täysjärkisen hommaa ja toinen on maalivahti, jollainen Rätykin on.

Kun naisten ei tarvitse osallistua kontaktipeliin ja ratkaiseva ero on enää siinä, että saako kiekon kiinni vai ei. Räty on harjoitellut miesten kanssa pelaamista, joten tolkuttoman kova rannelaukaus tai lämäri tuskin tulee yllätyksenä.

NHL:ssä on nähty nainen tolppien välissä. Kyseessä on Manon Rheaume, joka pelasi Lightningin paidassa erän St. Louis Bluesia vastaan ja torjui yhdeksästä laukauksesta seitsemän. Vaikka kyseessä oli tuoreen NHL-joukkueen julkisuustemppu, tapahtuma jäi sen verran painuvasti historiaan, että lähes jokainen pitkään NHL:ää seurannut tietää kuka on Rheaume.

Vertailuna voitaneen kuitenkin sanoa, että Rheaumen heikkous ei ollut maalivahtipelissä, vaan koossa. Rheaume nimittäin oli vain 170cm pitkä ja se on yksi iso juttu, kun rakennetaan voittavaa maalivahtia, sukupuolesta riippumatta. Nykypäivän NHL:ssä ei juurikaan alle 180cm pitkiä maalivahteja nähdä. 170cm pitkä maalivahti on siis näky, jota NHL-joukkueen uuninluukulla ei tulla näkemään.

Kanadan paidassa naisten olympiakultaa voittanut Shannon Szabados teki ammattilaissopimuksen amerikkalaiseen miesten alasarjaan, Southern Professional Hockey Leaguen joukkueeseen nimeltä Columbus Cottonmouths (kuka näitä nimiä keksii?). Szabados sai tililleen kaksi ottelua viime kaudella.

Szabados on pelannut aikoinaan harjoitusotteluita kivenkovassa WHL:ssä samassa joukkueessa Montreal Canadiensin tähtimaalivahti Carey Pricen kanssa. Szabadosin ura WHL:ssä loppui lyhyeen, sillä sarjan toimitusjohtajat äänestivät Szabadosin pelaamista vastaan.

Vaikka lopulta pelipaikkaa WHL:stä ei herunut, Szabados sai näyttöpaikan Alberta Junior Hockey Leaguesta, joka on myös kovatasoinen kanadalainen juniorisarja, josta on ponnahtanut lukuisia NHL-tähtiä, kuten Scott Hartnell ja kaikki Sutterin veljekset.

Äänestys Szabadosin kelpuudesta oli vuonna 2001, mutta jos sama äänestys tehtäisiin tänään, tilanne voisi olla aivan toinen.

 

Jääkiekkomaa Saksa

Terveisiä Saksasta. Vaikka Hampurissa pääpaino olikin ruoka- ja juomakulttuurissa, harvemmin sitä menee tuntiakaan niin ettei olisi pohtinut jääkiekkoa.

Saksa on harrastajamäärältään seitsemänneksi suurin jääkiekkomaa 34 256 pelaajalla. Kuudentena on Ruotsi, jolla on harrastajia aika tarkalleen 30 ooo enemmän. Rekisteröityjä jalkapallonpelaajia maassa on noin kuusi miljoonaa ja höntsäpelaajia vielä kymmenen miljoonaa päälle, joten aika selvää on että jääkiekko ei ole mitenkään suuri laji Saksassa. Katukuvassa jääkiekko ei näy millään tavalla, mikä nyt on ihan ymmärrettävää.

Saksan pääsarja on DEL (Deutche Eishockey-Liga), josta tunnetuin joukkue on Eisbären Berlin, jossa pelaa maalissa raumalaismies Petri Vehanen. Saksan liiga imee pelaajia muualta maailmasta elinkelpoisten olosuhteiden ja isojen palkkojen vuoksi. Sama koskee Sveitsin Liigaa. Eisbären Berlinissä pelaakin kahdeksan pelaajaa Pohjois-Amerikkalaista ja kaikkiaan yksitoista ulkomaalaispelaajaa. Kaksi ulkomaalaispelaajaa on kaksoiskansalaisia.

90-luvun puolivälissä perustettu DEL on rakenteeltaan kuin NHL. Se ei kuulu Saksan jääkiekkoliiton alaisuuteen joten se pystyy itse määrittelemään omat sääntönsä. Saksassa pelaakin eniten pohjoisamerikkalaisia Pohjois-Amerikan ulkopuolella. Sarjan yksityistäminen mahdollisti järkevän liiketoiminnan ja näin ollen sarja sai toivottua kasvua, mitä vanhassa mallissa ei ollut. Liiga oli 90-luvun alussa kuoleman partaalla sponsoreiden ja rahojen valuessa kaivoon. DEL muutti kuitenkin kuvion täysin ja onnistui luomaan järjestelmän, jossa pelaajia pystyttiin houkuttelemaan palkoilla. Keskipalkat ovat DEL:issä aavistuksen kovemmat kuin Suomessa. Ulkomaalaisten pelaajien houkuttelussa on kuitenkin huonot puolensa.

Supertähtiosasto?

Kun katsoo joukkueiden rostereita, huomaa väkisinkin ulkomaalaispelaajien kovan edustuksen, mikä luonnollisesti syö pohjaa omien poikien esiintuomiselta. Saksalta puuttuu lähes kokonaan NHL-pelaajien jatkuva tuotanto.

Silloin kun minä olin nuori, kaikkein kovin saksalainen jäkiksenpelaaja oli Uwe Krupp, mutta saksalaisia supertähdeksi luokiteltavia pelaajia Saksalla on ollut yksi, Olaf Kolzig, joka aikoinaan hallitsi Capitalsin uuninsuulla miten halusi. Kolzig syntyi Etelä-Afrikassa saksalaisille vanhemmille ja pelasi lähes koko ikänsä Kanadassa, mutta ei koskaan hakenut kaksoiskansalaisuutta, vaan takataskussa oli vain Saksan passi. Laskettakoon hänet siis saksalaiseksi NHL:än supertähdeksi.

Vaikka Dany Heatley on syntynyt Saksassa, Heater edustaa kansainvälisissä kisoissa kuitenkin toista kotimaataan, Kanadaa.

Tällä hetkellä NHL:än kirkkaimipia saksalaistähtiä ovat Christian Ehrhoff, Marcel Cog ja Dennis Seidenberg. Maininnan arvoisia ovat myös pari kautta sitten änärissä lopettaneet Jochen Hecht ja Marco Sturm, jotka tekivät molemmat yli 450 pistettä NHL:ssä. Sturm oli ensimmäisen kierroksen 21. varaus vuodelta 1996 (San Jose Sharks).

Koska DEL liigassa pelaa ulkomaalaisia, nuoret saksalaispelaajat ryntäävät ulkomaille opiskelemaan jäkistä. Pohjois-Amerikassa pelaa kymmeniä saksalaisnuoria ja U20-kisojen saksalaisjoukkueesta lähes puolet pelasivat juniorisarjoissa rapakon takana, kun Suomen vastaavasta joukkueesta vain kolme pelasivat Pohjois-Amerikassa.

Tänä kesänä ensimmäisen kierroksen kolmantena varattiin toisen polven saksalaiskiekkoilija Leon Draisaitl, joka on saanut kiekko-oppia Kanadasta viimeiset kaudet. Draisaitl nähtiin myös Minskin MM-kisoissa, josta heltisi neljä tehopinnaa seitsemässä pelissä. 18-vuotiaalta Oilersin varaukselta odotetaan paljon, joskin junioreiden kasvattajana Oilersia ei ole viime kausina tunnettu. Draisaitl teki viime kaudella WHL:ssä 105 tehopistettä  64 ottelussa.

Rakkaudesta lajiin – jääkiekko elämäntapana

Esikuva näille minun kirjoituksilleni on ollut Jouni Niemisen blogi hesarin sivuilla. Tosin olen valovuosia perässä Niemisen blogia jo siinäkin mielessä, että toinen meistä asuu Albertassa ja toinen Turussa. No, on minulla replica Gretzkyn kypärästä ja luonnollisesti katu-uskottavuuteni on siinä, että olen suurista sanomalehtitaloista vapaa indiekirjoittaja.

Nieminen kirjoitti eilen upean kirjoituksen koskien junnukiekkoa Kanadassa, jota olen aina ihaillut. Tosin ennen tätä päivää minulta on puuttunut luotettava äänitorvi paikanpäältä, joka olisi kertonut todellisen tilanteen. Niemisen kirjoitukset tuntuivat vierailta, koska minulla on ollut kiiltokuvamainen kuva kanadalaisesta junnukiekosta. Ei ole enää.

Herraisä, me puhumme nyt seitsenvuotiaista, joille pelin pitäisi olla opettelua ja leikkiä. Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, jokainen pelaaja on täysi aihio teini-ikään asti. Sen jälkeen tapahtuu vasta asioita, joista voi hyvällä onnella ja lahjakkuudella tulla NHL-kiekkoilija.

Olen itse aikoinaan valmentanut junnukiekkoa Turussa ja lopetin sen osittain siksi, että toinen valmentaja oli täydellinen despootti ja osittain siksi, että vanhemmat olivat todella raskaita. Sain kuulla harjoitusten jälkeen kunniani ja peleissä vaihtoja seurattiin sekuntikellojen kanssa. Jaksoin kolme vuotta ja lopetin työt jääkiekon kanssa vuosiksi, kunnes löysin sen taas joitain vuosia sitten.

Keväällä olin toimitsemassa Turku Turnausta ja eräs vanhempi tuli huutamaan minulle siitä, että toinen joukkue lämmitteli kiekkojen kanssa, kun se oli säännöissä kielletty. Puhuttiin 12-vuotiaista, jotka pelasivat turnauksen kolmannen tason sarjassa. Ikään kuin se kiekkojen ampuminen laitaa vasten olisi ratkaissut ottelun elämästä ja kuolemasta. Onneksi kentällä oleva lapset nauttivat pelaamisesta, eivätkä kanavoineet vanhempiensa raivonpuuskauksia itse peliin.

Olen kirjoittanut aikaisemminkin rakkaudesta lajiin. Vanhempien pitäisi päästä siitä ajatuksesta irti, että minun lapsestani tulee NHL-kiekkoilija ja lopettaa paineen antamisen. Parasta, mitä vanhempi voi jääkiekosta opettaa, on rakkaus lajiin. Intohimo harjoitteluun tulee lapsesta itsestään. Vaikka lapsesta ei tulisikaan ammattiurheilijaa, hän voi saada silti lajista jotain mikä kestää hautaan asti ja olla samalla jotain aivan muuta. Itselleni jääkiekko ja sen harrastaminen kaikissa muodoissaan on loistavaa vastapainoa leipätyölle, vaikka joskus edelleen unelmoinkin että saisin jääkiekosta jollain asteella palkkaa.

Itse asiassa olen jo saanut, olin Turun Palloseuralla työharjoittelussa vuonna 1998 ja sain pienen korvauksen vaivoistani. Palkkanauhassa luki:”TPS EDUSTUSJÄÄKIEKKO”.

Itselleni valkeni jo hyvin varhain, että en tule pelaamaan edes divaritasolla, mutta olin vuosien varrella oppinut kaikesta huolimatta rakastamaan kaikkea mikä liittyi jääkiekkoon. Syy tähän on omasta perheestä tullut intohimo lajiin. Isäni on toiminut vuosikymmeniä taustavaikuttajana, isoveljeni maalivahtina ja tuomarina ja minä taasen kenttäpelaajana ja sekatyömiehenä. Isäni kiikutti minua aina hallille ja kävin katsomassa eri halleilla kymmeniä pelejä viikossa. Kun hän oli joukkueenjohtajana, olin aina viikonloppuisin pelimatkoilla mukana ympäri Suomea omat luistimet ja maila mukana. Minulla on varmaan jonkin sortin ennätys Suomen ulkojäistä.

Edelleen kun kaukalossa on jääkiekko-ottelu, nauliinnun katsomaan sitä tasosta riippumatta.

Opin myös nuorena, että lajin eteen voi tehdä muutakin kuin pelata. Nykyisin kirjoittelun ohella touhuan sitä sun tätä kiekon parissa ja kaikki tuntuu toinen toistaan paremmalta. Pelaan edelleen ja sekin tapahtuu silkasta pelaamisen ilosta. On hienoa, kun hallille voi mennä omasta tahdostaan, omalla rahalla ja se tuntuu joka kerta yhtä mahtavalta.

 

 

Moneyball NHL:ssä

Statistiikan käyttö urheilussa tuli tutuksi suomalaiselle yleisölle Brad Pittin tähdittämästä elokuvasta Moneyball, joka kertoi baseballjoukkueen innovatiivisesta tavasta käyttää tilastoja pelaajahankintojen taustalla. Elokuvassa tuli tutuksi termi ”He gets on base”, eli pelaaja joka pääsi pesälle oli joukkueelle arvokkaampi pelaaja kuin moni julkisuudessa arvostetumpi taito.

Jääkiekossa statistiikka tai tilastotiede on lähellä omaa sydäntäni. Määrittelen hyvän pelaajan täysin eri tavalla kuin moni muu jääkiekon ystävä. Miten määritellään numeroin hyvä kahden suunnan sentteri tai stay-at-home-pakki, jotka eivät loista niinkään pisteiden valossa? Muutenkin kuin siis katsomalla peliä.

Maalinteko on huono mittari onnistuneelle pelille, vaikka totta se tietysti on että maalit sen pelin ratkaisevat. Maalinteko on kuitenkin nykypäivän jääkiekossa sen verran onnenkauppaa, että peliä on syytä katsastaa tuottavuuden kannalta. Tuottaako yksittäinen vaihto hyökkäystilanteen vai joutuuko kentällinen puolustuskannalle? Entä kumpi piti kiekkoa? Entä kuka hyökkääjä riistää eniten kiekkoja? Kuka voittaa eniten aloituksia tai kuka blokkaa eniten laukauksia? Näihin kaikkiin vastauksen kertoo tilastot.

Kuka tilastoi?

NHL on ulkoistanut tilastotyön Elias Sports Bureaulle, joka on yksi maailman suurimpia tilastofirmoja maailmalla. Kotimaisessa Liigassa tilastotyö on taasen joukkueiden harteilla ja itse Liigalta tulee vain vähän tukea toimintaan. Osittain tästä syystä Liigan tilastointi on verrattain jopa onnetonta.

Kyselin facebookissa, olisiko jotain mitä lukijat haluaisivat minun tilastoinnista kertovan. Kysymykset henkilöstön määrästä olivat niin haasteellisia, että lähetin Eliakselle sähköpostia tilastoinnista. Katsotaan jos ehkä vaikka vastaisivat. Jos eivät, minulla on vielä pari muuta reittiä käytettävänä.

Tilastovirheet

Toinen kysymys koski sitä, että miksi taklaustilastoissa on eroavaisuuksia, kun joukkue pelaa vieraissa tai kotona. Pienen tutkimustyön päätteeksi näin tosiaan on. Kotonaan joukkueet tuntuvat olevan fyysisempiä kuin vieraissa. Tämä johtunee tilaston tulkinnanvaraisuudesta.

Maali, laukaus, jäähy ja aloitusvoitto ovat melko absoluuttisia käsitteitä johtuen siitä että tilasto ei tarvitse tulkintaa. Taklaus taas on tietyllä tapaa subjektiivinen käsite. Mikäli Elias Sports Bureau käyttää paikallisia toimijoita tilastoinnin apuna (toivottavasti tähänkin saadaan vastaus), kotijoukkueen tilastonäpyttelijä laittaa helpommin taklauksen kotijoukkueelle kuin vierasjoukkueelle.

Kotijoukkueelle siis lasketaan kaikki kulmahieronnat taklauksiksi, kun taas vierasjoukkueen pitää antaa näyttävä avojään pommi, jotta tilastomies edes huomioi kenttätapahtuman.

Tilastossa on todella merkittäviä vääristymiä, joita voi katsella seuraavasta taulukosta:

Untitled 6

Mitä joukkueet tekevät tilastoilla?

Joukkueet jalostavat joko itse tai alihankkijoita käyttämällä numerot käytännön tieteeksi. Tällaisia alihankitafirmoja ovat esimerkiksi Sports Analytics Institute tai Bloomberg sports, jotka tilauksesta tekevät pelaaja-analyysia joukkueille pohjautuen puhtaisiin tilastoihin, ei havaintoihin. Joukkue voi esimerkiksi palkata firman etsimään heille tilastoihin perustuen maalintekijän, jolla on tietystä pelipaikasta poikkeuksellisen hyvä onnistumisprosentti.

Yksi tilastofirmoja käyttävä joukkue on Pittsburgh Penguins ja ainakin sen entinen toimitusjohtaja Ray Shero. Jim Rutherfordista en osaa sanoa. Maaliskuussa Penguinsin johtoportaaseen kuuluva Dan MacKinnon paljasti, että James Neal hankittiin Dallas Starsista juuri Sports Analytics Instituten avustuksella ja tultiin siihen tulokseen, että James Neal laittaa paikoista sisään, kunhan ruokkijana on laadukas sentteri. Neal teki seuraavalla kaudella 40 maalia. Sen jälkeen Pens ei ole tehnyt yhtään pelaajahankintaa ilman tilastoanalyysiä. Näihin hankintoihin muuteen kuuluu muun muassa Jussi Jokinen. Lisää Nealin hankinnasta voi lukea The Globe and Mailin artikkelista.

Joillakin joukkueilla on tosiaan omia tilastoanalyytikkoja palkkalistoillaan ja Toronto Maple Leafs tekikin mielenkiintoisen liikkeen: He palkkasivat tilastoja apunaan käyttävän Sault Ste. Marie Greyhoundsin entisen toimarin, 28-vuotiaan Kyle Dubasin varatoimitusjohtajaksi. Dubasin palkkaaminen voi viedä jääkiekon lajina mielenkiintoiseen suuntaan.

Normaali jääkiekonseuraaja törmää usein normaaleihin pistetilastoihin, jäähyihin, tehotilastoihin, ehkä aloituksiin, laukaisuprosenttiin ja jääaikaan. Tottunut seuraaja katsoo myös taklaustilastoja, kiekonriistoja, kiekonmenetyksiä ja erikoistilanteiden peliaikaan. Erittäin kokenut seuraaja tietää, mikä on Corsi ja Fenwick.

Tehotilasto on täysin turha

Mustavalkoisin, käytetyin ja huonoin tapa lyödä tai palkita pelaaja on käyttää tehotilastoja, eli +/–saraketta, joka karkeasti sanoen mittaa että kuinka paljon pelaaja on ollut kentällä tehtyjen maalien tai päästettyjen maalien aikana. Sarake näyttää näiden kahden erotuksen poislukien maalit, jotka on tehty ylivoimalla. Tilasto yleisesti hellii kärkiketjujen maalinsylkijöitä, jotka saavat paljon peliaikaa tasakentällisin (ja ylivoimalla), mutta eivät viihdy kentällä esimerkiksi alivoimalla.

Suomalaisista Lauri Korpikoski on hyvä esimerkki tehotilaston typeryydestä. Korpikosken tehotilasto on viime kaudelta -7, joka siis tarkoittaa sitä, että Korpikosken ollessa kentällä joukkue on päästänyt maaleja enemmän kuin tehnyt, mikä ei kuulosta hyvältä. Korpikoski on kuitenkin tunnettu enemmänkin voimahyökkääjänä, joka pelaa Coyotesissa tasakentällisin ja alivoimalla. Korpikoski käyttää peliaikaansa kosolti puolustamiseen, kun tehotilastoa pääsee kartuttamaan vain hyökkäämällä. Vaikka ylivoimalla tehtyjä maaleja ei lasketa tehotilastoon, sitä Korpikoski pelaa noin vaihdon per peli, mikä ei ole paljoa. Ja myös sivuhuomiona: Korpikoski on joukkueessaan erittäin arvostettu pelaaja.

Myös puolustajat kärsivät tehotilaston valheellisuudesta, koska pakeille tulee enemmän vaihtoja kentällä kuin hyökkääjillä, joten tehotilasto voi näyttää kerrassaan kammottavia lukemia.

Toki en kiellä sitä, etteikö tehotilasto aina jotain kerro pelaajasta, mutta karski miinustilasto ei kerro pelaajasta tai hänen roolista mitään.

Se parempi tehotilasto

Kiekkoniilojen trenditilastoja ovat Corsi ja Fenwick, jotka on nimetty niiden keksijöiden mukaan. Molemmat ovat tilastoja, joita käytetään rapakon takana kiekkoseuraajien arkikielessä. Suurin syy miksei termit ole kotimaahan kantautuneet, on tilastourheilukulttuurin puuttuminen ja likimain onneton tilastointi.

Corsi on nimetty St. Louis Bluesin maalivahtivalmentaja Jim Corsin mukaan, joka kehitti tehotilaston, joka mittaa tehotilastoa paremmin kentällisen tai yksilön tehoa jäällä.

Kun pelaaja on kentällä, ja hänen joukkueensa laukaisee kohti maalia ja saa yhden pisteen. Kun pelaajan ollessa kentällä hänen maaliaan kohti laukaistaan, hän saa yhden miinuspisteen. Näiden erotus on Corsin arvo.
Corsi on siis: laukaukset hyökkäysalueella miinus vastustajan laukaukset hyökkäysalueella

Corsi ottaa mukaan myös blokatut laukaukset ja metsäkukkijat, joten se mittaa enimmäkseen kentällisen tai yksilön kiekonhallintaa.

Fenwick on nimetty Matt Fenwickin mukaan, joka on albertalainen kiekkobloggari. Fenwick olettaa, että kiekon blokkaaminen on pelaajan taito, joten se ei huomioi blokattuja laukauksia, koska ne tulevat harvemmin maalintekopaikoista. Fenwick siis mittaa tavallaan samaa asiaa kuin Corsi, mutta kuvaa enemmänkin maalintekopaikkoja.
Fenwick on siis: laukaukset maalia kohti ja maalin ohi miinus vastustajan laukaukset maalia kohti ja maalin ohi

Näistä kahdesta tilastosta saa myös tarkennusta:
iCorsi/60 tai iFenwick/60:   pelaajan corsi tai fenwick jokaista 60 minuuttia kohti
Close: Peli on joko tasan tai maalin erossa. Tällöin ei myöskään mitata kolmannen erän suorituksia, koska silloin johdossa oleva joukkue suojelee johtoaan eikä hyökkää.
Corsi ON: Corsi x 60 / peliaika
/ OFF: Joukkueen Corsi x 60 / pelaajan aika pois jäältä
/ REL: Kahden edellisen tilaston erotus

Fenwickiä tai Corsia ei löydy NHL:än virallisista tilastoista, vaan tilastot pitää kaivaa muista NHL-tilastoja ylläpitävistä sivustoista, kuten stats.hockeyanalysis.comista tai Extra Skaterista.

Kaikkea ei voida tilastoida

Tottakai pitää muistaa, että kaikkea ei ole mitattavissa numeroin: Miten kapteeni johtaa joukkuetta kopissa tai pelaako joku sydämellä vai ei? Pelaaja on kuitenkin vain ihminen, joka tekee ennustamattomia harhautuksia tai tekee virheen, kun kukaan ei sitä odota. Huippupelaajalle ominainen piirre on kuitenkin tasaisuus.

Joukkueet tekevät välillä kummallisia valintoja. Mikäli Anaheim Ducks olisi vienyt Dany Heatleyn hankinnan Sports Analytics Instituten analysoitavaksi, mitä luulette mikä tuomio olisi ollut?