Tuote nimeltä Liiga kuntoon

Liigan hallituksen puheenjohtaja, professori Vesa Puttonen kritisoi edellispäivän mielipidekirjoituksessaan Ylen päätöstä dokumentoida Jokereiden idän valloitusta.

En todellakaan sano, että KHL on millään tavalla terve sarja –  päinvastoin – ja siitä kertoo usean seuran poistuminen sarjakartasta kauden kynnyksellä. Kun yksi lopettaneista seuroista on viime kauden finalisti, Lev Praha, kaikki ei voi olla terveellä pohjalla. Mutta KHL:än tila on ihan toinen juttu.

Itse Puttosen mielipidekirjoitukseen on kuitenkin kaikki vasta-argumentit jo annettu:

Jatkoajan päätoimittaja Antti Wennström kirjoitti kolumnin.

YLEn Robert Portman puolusteli sarjaa ansiokkaasti.

Haluaisin kuitenkin keskittyä tuotteeseen nimeltä Liiga ja mikä siinä on aina ollut mielestäni vikana. Itse olen aina ollut hyvä neuvomaan muita vaihtelevalla menestyksellä, joten yritetään taas.

Ottelutapahtuma

Olen käynyt seuraamassa erinäisiä urheilulajeja ympäri maailmaa ja mikään ei ole niin pahvinen tapahtuma kuin Liigaottelu. Tullaan hallille, katsotaan ottelu ja lähdetään pois – ja tuotteeseen nähden ylimitoitettuun hintaan. Katsoin nimittäin huvikseni tuossa, että perinteinen yläkatsomon paikka Turun Palloseuran avausotteluun Oulun Kärppiä vastaan maksaa 21.50€. Kun katsoo IIHF:än sivuilta raporttia yleisökeskiarvosta, Liiga on vasta viidennellä sijalla. Euroopan yleisövetoisin joukkue on sveitsiläinen SC Bern, jonka otteluissa käy keskimäärin 16, 347 katsojaa. Ja kun se tapahtuu noin 126 000 ihmisen kaupungissa, suosittelisin opintomatkaa Sveitsin suuntaan.

NHL:ssä jokaisessa ottelussa lauletaan kansallislaulu, otteluissa on huikeita perinteitä ja kausien ensimmäiset ottelut ovat kerrassaan hienoa katsottavaa. Viime kaudella kun Canadiens avasi kotonaan, jokainen pelaajat kantoivat vuorollaan soihtua. Nykyisten pelaajien lisäksi jäälle kiikutettiin lauma legendoja, ja seuran historia pyöri videotaulussa tunteikkaalla videolla.

Olen ollut katsomassa kolme Rangersin ottelua paikan päällä ja Rangersin kotiotteluiden esittelyvideo on joka kerta ollut yhtä vaikuttava. Tanssitytöt ja huiskut pois jäältä ja multimediaa kehiin.

Välillä Suomessa voi katsoa NHL-pelejä ihmisten aikaan alkuillasta. Se johtuu siitä, että viikonloppuisin änärissä pelataan päiväpelejä jotka alkavat puolenpäivän jälkeen paikallista aikaa.

Tottakai, kaikessa näissä haisee amerikka, mikä on perinteiselle Liigaseuran kannattajayhdistyksen jäsenelle täysi kirosana. Totuus on kuitenkin se, että se katsomonosa kentän päädyssä ei täytä koko hallia. Itse asiassa muu kuin päätykatsomo välillä vierastaa kannattajien toimintaa.

Dokumentaatio

Vuosien saatossa supertähtien myytti on murentunut siinä määrin, että nykyisin ihmiset haluavat nähdä tähtiemme arjen ja uhraukset. Parasta mitä NHL:ssä on viime vuosina tapahtunut, on HBO:n 24/7-dokumenttisarja. Sarja kertoo kahden Winter Classiciin valmistautuvan joukkueen arjesta ja matkasta tuohon uuden vuoden päivänä pelattavaan otteluun. HBO tekee vastaavaa sarjaa myös muista urheilulajeista, kuten nyrkkeilystä. Lisäksi olen katsonut ”Hard Knocks”-sarjaa, joka kertoo NFL-joukkueen valmistautumisesta kauteen. Tämänkin sarjan selostaa Liev Schreiber.

Stanley Cupin finaalien lisäksi sarja yksi kauden odotetuimmista yksittäisistä asioista ja sarja on lisännyt jääkiekon näkyvyyttä etenkin Yhdysvalloissa. Viime kaudella NHL otti kaiken irti dokumentaatiohypestä ja teki vielä toisen samantyyppisen sarjan, NHL: Revealed, joka seurasi muita ulkojääotteluita, sekä Olympialaisten tapahtumia. Meidän Teemu oli myös iso osa sarjaa.

Liigalla olisi hyvät eväät tehdä dokumentaatiosarja liigan joukkueista, seurata pelaajia ja heidän valmistautumistaan. Ihmisiä kiinnostaa aina kulissien takaiset jutut.

Olisi virkistävä nähdä dokumenttisarjaa Liigajoukkueen valmistautumisesta kauteen, tutustumista kaupunkeihin, organisaatioihin ja ennen kaikkea yksittäisiin pelaajiin. Nähdä heidät, kuulla heidän äänensä ja kuulla heiltä itseltään ja perheiltään ajatuksia jääkiekosta.

Tilastointi

Olen aikaisemmin kirjoittanut NHL:än loistavasta tilastoinnista. Liigan puolella tilastointi on sellaista, mitä voisi odottaa A-nuorten SM-Liigasta. Liigan puolelta löytyy perinteiset pistetilastot, tehotilasto, jäähyt, laukaukset ja peliaika. Liigan tilastoinnista puuttuvat sellaisia perustilastoja kuin aloitusvoitot, ali- ja ylivoima-ajat, taklaukset, vaihdot ja niin edelleen. Ei itänaapuriliigakaan tilastoinnissa mitenkään loista, mutta sieltäkin sentään löytyy aloitusvoitot.

Mutta jos jossain asiat tehdään paremmin, niin se on luonnollisesti läntinen naapurimaamme, Ruotsi. Ruotsalaiset tilastoivat NHL-tyyliin blokatut laukaukset, taklaukset ja kaikki kaipaamani perustilastot peliajasta. Lisäksi perkeleen ruotsalaiset tilastoivat jopa pelaajien aloitusvoitot eri kentän alueilla.

Irti saunaseuran maineesta

Ihmisillä on Liigasta ja Jääkiekkoliitosta saunaseuramainen kuva. Vaikka jokainen oli varmasti sitä mieltä, että Sport oli taloudeltaan perustelluin joukkue Liigaan, tapa millä se tuli jätti ison kysymysmerkin.

Vaikka Liigalla ja Jääkiekkoliitolla on omat hallituksensa, Liiga toimii Jääkiekkoliiton alaisuudessa. Jääkiekkoliiton puheenjohtaja on ollut viimeiset 17, ja seuraavat 600 vuotta Kalervo Kummola. Liigan ja Jääkiekkoliiton väliset sopimukset muun muassa lopettivat liigakarsinnat ja mielenkiintoisien tapahtumien kautta päästivät Helsingin Jokerit KHL:ään.

Vihjailun tasolle jääneessä Kummolan Kääntöpiiri-kirjassa kirjoittaja Pertti Sainio on ollut varma, että Kummola on tiennyt esimerkiksi Jokereiden KHL-siirrosta koko ajan ja oli itse asiassa junailemassa sitä. Kuten kaikki muistavat, päätöksen Jokereiden sarjavaihdosta teki Jääkiekkoliitto, eikä suinkaan Liiga, jota päätös eniten koski. Ja vielä kun Jääkiekkoliiton hallituksessa istuu Liigaseurojen pomoja, niin kysyikö Kummola edes muilta, saako Jokerit siirtyä.

Bluesin entisen omistajan Jussi Salonojan mukaan Kummola oli tiellä, kun Blues halusi siirtyä KHL:ään.

Tavallaan olen iloinen Jokereiden idän valloituksesta, mutta se tapa miten nämä asiat saadaan aikaan, onkin jo toinen juttu.

Mikä ihmeen urheilusarja maailmalla edes toimii tällä tavalla?

 

Naisia miesten keskuudessa

Olin jo kirjoittamassa melkein tästä nuorisomaajoukkuetapauksesta, mutta uskoisin, että minua pätevämmät ihmiset ovat jo sanansa sanoneet. Kuitenkin pitää muistaa, että oli kentällä tapahtunut mitä tahansa, asian retostelu julkisuudessa ja sitä myöten keskustelupalstoilla on täysin naurettavaa, sillä kyse on 16-vuotiaasta teinistä. Ylimielisestä superlupauksesta on helpompi tehdä nöyrä kuin nöyrästä ja kohteliaasta superlupaus. Osku Grönman juttelemaan niin kyllä se siitä. 16-vuotiaan turhautuminen paineen alla kun jonkin verran kuuluu ikämääritelmään.

Sitten mahtavampiin asioihin.

Eilen jatkettiin kiekkohistoriaa, sillä maailman paras naismaalivahti Noora Räty debytoi Kiekko-Vantaan luukulla. Ottelu päättyi K-Vantaan voittoon, joten jääkiekko-ottelun perusidean Räty pääsi toteuttamaan: Voita ottelu.

Kyseessä on toinen kerta Suomessa, kun nainen pelaa miesten sarjassa. Ensimmäisestä kerrasta kunnia menee Hayley Wickenheiserille, joka pelasi Kirkkonummen Salamoissa 2002-2004. Ensin Suomi-sarjassa ja sitten Mestiksessä kymmenen ottelua.

Wickenheiser pelasi miesten sarjassa uudestaan vuonna 2008, kun hän pelasi Eskilstuna Lindenissä 21 ottelua.

Wickenheiserin suoritus Kirkkonummella on sen verran kova, että sitä on vaikea laittaa mihinkään perspektiiviin. Ottaen huomioon Suomi-sarjan fyysiset vaatimukset ja pelin kovuuden, Wickenheiser teki tietyllä tapaa jopa ihmeen.

Nainen / tyttö poikien sarjassa kenttäpelaajana ei ole nykyisin enää mikään kummallinen ilmiö. Juniorisarjoissa näkee tuon tuostakin tyttöjä kentällä, mutta sen on aikaa jolloin fyysiset erot ovat pienempiä. Huippuunsa treenattu naisurheilija pelaa samankokoisten teini-ikäisten poikien kanssa, joten ero fysiikassa on pienempi.

Kun taas jatketaan siitä eteenpäin, edellytykset kasvavat. Naispuolisen henkilön pitäisi kasvattaa lihasmassaansa suunnattomasti, jotta pystyisi pelaamaan esimerkiksi 95 kiloisen NHL- tai Liigapelaajan kanssa, mikä taas veisi suhteettomasti aikaa lajiharjoittelulta. Kenttäpelaajan näkeminen taalakaukaloissa vaatii sellaisen ponnistuksen ihmiseltä, joka on sula mahdottomuus. NHL:ssä pelataan niin suurilla panoksilla, että kenelläkään ei ole varaa jättää viemättä taklausta loppuun siksi, että vastassa on nainen.

Tolppien välissä rikotaan rajoja

Jääkiekossa on kuitenkin kaksi pestiä kentällä, joissa naisella on hyvät mahdollisuudet pärjätä. Ensimmäinen on erotuomari, mikä ei ole täysjärkisen hommaa ja toinen on maalivahti, jollainen Rätykin on.

Kun naisten ei tarvitse osallistua kontaktipeliin ja ratkaiseva ero on enää siinä, että saako kiekon kiinni vai ei. Räty on harjoitellut miesten kanssa pelaamista, joten tolkuttoman kova rannelaukaus tai lämäri tuskin tulee yllätyksenä.

NHL:ssä on nähty nainen tolppien välissä. Kyseessä on Manon Rheaume, joka pelasi Lightningin paidassa erän St. Louis Bluesia vastaan ja torjui yhdeksästä laukauksesta seitsemän. Vaikka kyseessä oli tuoreen NHL-joukkueen julkisuustemppu, tapahtuma jäi sen verran painuvasti historiaan, että lähes jokainen pitkään NHL:ää seurannut tietää kuka on Rheaume.

Vertailuna voitaneen kuitenkin sanoa, että Rheaumen heikkous ei ollut maalivahtipelissä, vaan koossa. Rheaume nimittäin oli vain 170cm pitkä ja se on yksi iso juttu, kun rakennetaan voittavaa maalivahtia, sukupuolesta riippumatta. Nykypäivän NHL:ssä ei juurikaan alle 180cm pitkiä maalivahteja nähdä. 170cm pitkä maalivahti on siis näky, jota NHL-joukkueen uuninluukulla ei tulla näkemään.

Kanadan paidassa naisten olympiakultaa voittanut Shannon Szabados teki ammattilaissopimuksen amerikkalaiseen miesten alasarjaan, Southern Professional Hockey Leaguen joukkueeseen nimeltä Columbus Cottonmouths (kuka näitä nimiä keksii?). Szabados sai tililleen kaksi ottelua viime kaudella.

Szabados on pelannut aikoinaan harjoitusotteluita kivenkovassa WHL:ssä samassa joukkueessa Montreal Canadiensin tähtimaalivahti Carey Pricen kanssa. Szabadosin ura WHL:ssä loppui lyhyeen, sillä sarjan toimitusjohtajat äänestivät Szabadosin pelaamista vastaan.

Vaikka lopulta pelipaikkaa WHL:stä ei herunut, Szabados sai näyttöpaikan Alberta Junior Hockey Leaguesta, joka on myös kovatasoinen kanadalainen juniorisarja, josta on ponnahtanut lukuisia NHL-tähtiä, kuten Scott Hartnell ja kaikki Sutterin veljekset.

Äänestys Szabadosin kelpuudesta oli vuonna 2001, mutta jos sama äänestys tehtäisiin tänään, tilanne voisi olla aivan toinen.

 

Naisjääkiekon on noustava

Teen rohkean tunnustuksen: En ole tämän vuoden alkuun mennessä juurikaan kiinnittänyt huomiota / arvostanut naisjääkiekkoa, koska en ole juurikaan luonut ajatuksia sille. Olen avannut television ja katsonut taktisesti hieman heikkotasoisempaa kiekkoa, mistä on puuttunut jokin. Ja kun olen luonut nyt puoli vuotta asialle ajatuksen jos toisenkin, syy ei ole suinkaan sukupuolessa, vaan asenteissa (myös omassa) ja panostuksesta naisjääkiekkoon.

Naisjääkiekko yleisölajina

Olin toimitsemassa keväällä Turussa pelattavaa juniorijääkiekon suurturnausta, Turku Turnausta. Jälkimmäisenä viikonloppuna pelasivat vanhemmat ikäluokat, jotka saivat niin lämiä kuin taklata. Joukkueissa pelasi myös tyttöjä. Kun itse pelasin D-junioreissa, vastassa ei ollut ikinä tyttöjä, Turku Turnauksen joukkueissa niitä oli jatkuvasti ja osa oli jopa joukkueidensa parhaimmistoa huolimatta siitä, että fyysiset voimat olivat syntyjään hieman heikommat. Eräs KalPan tyttö oli luistelutaidossa poikia edellä valovuoden.

Tytöt saivat taklata sydämensä kyllyydestä peleissä ja myös osasivat tarvittaessa antaa koviakin taklauksia. Mitä tapahtuu, kun nuo tytöt eivät pärjää enää pitkälti pituutensa ja lihasmassansa takia poikien puolella? Heidät pistetään pelaamaan tyttöjääkiekkoa, jossa taklaukset – niin kuin me miesten jääkiekkoa seuraavat ymmärrämme – ovat kiellettyjä. Pelaajaa saa kiilata, kunhan luistelusuunta on sama.

Pelaamme samalla periaatteella harrastekiekkoa. Kilpasarjassa kiilataan E-junioreissa, eli ala-asteikäisenä. Sen jälkeen (vanhemmissa d-junioreissa) saa taklata  kunnolla. Ristikon käytön naisten jääkiekossa toki ymmärrän, joskin senkin soisi olevan valinnaista, mutta taklaussääntöä en yhtään. Taklaukset tekevät jääkiekosta lajin. Kanadalainen sanonta skate, shoot, hit, kuvaa juurikin lajin luonnetta.

Naiset pärjäävät miesten puolella, kunhan henkilökohtaiset taidot antavat myöden. Kaikkien aikojen naisjääkiekkoilija Hayley Wickenheiser pelasi Kirkkonummen Salamoissa Suomi-sarjaa, eli Suomen kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla. Ja siellä pelit ovat jo kovia. Wickenheiser teki 23 ottelussa 12 pistettä, mikä on keskiverto mieskiekkoilijallekin Suomi-sarjassa ihan hyvä saldo. Wickenheiser on 178 cm pitkä ja painaa vajaa 80 kiloa. Mikael Granlund oli tulokaskaudellaan NHL:ssä kevytrakenteisempi.

Panostus naiskiekkoon

Kun katsoin NHL Without a map-sarjan jakson, jossa Noora Räty esitteli Minnesota Golden Gophersin toimintaa, olin ällistynyt. Naisjoukkueella on oma halli, sen yleisökeskiarvo on otteluissa hieman vajaa 2000, mutta Golden Gophersin yleisöennätys naisten yliopistomatsiin on 6,854. Joukkueella on hienompi pukukoppi kuin suomalaisella Liigajoukkueella ja pelaajilla on omat loungetilat. Kuka tietää muuten kuka voitti viime kaudella naisten SM-kultaa jääkiekossa? Entä minkä niminen palkinto jaetaan Suomen mestarille? Käykää katsomassa.

Räty on muutenkin omalla julkisella toiminnallaan herättänyt terveen keskustelun naisjääkiekon tilasta Suomessa. Rädyllä on sijoitus (63.) The Hockey Newsin People of Power and influence ja sijoituksellaan hän jättää taakseen muun muassa Columbus Blue Jacketsin toimitusjohtajan Jarmo Kekäläisen ja RAUTAKANSLERI Kalervo Kummolan, jolla ei ole läpyskässä sijoitusta laisinkaan. Jääkiekkoraamattu siis katsoo, että Suomen jääkiekkomaajoukkueen maalivahti on vaikutusvaltaisempi kuin IIHF:än varapuheenjohtaja. Pari pykälää Rädyn edellä on muuan Wayne Gretzky. Siinä teille arvostusta, mitä hän ei kotimaassaan saa. Kanadan naisten maajoukkueen joukkueenjohtaja on nainen, Melody Davidson ja joukkueen päävalmentaja Florida Panthersin ex-käskyttäjä Kevin Dineen. Kuka Suomen naismaajoukkueen joukkueenjohtaja on?

Hitto, kun tarkemmin ajattelen asiaa, en näe Rätyä niinkään naisena, vaan täysin yhdenvertaisena lajin edustajana kenen tahansa kanssa ja tällaisen ajattelutavan soisin kaikille jääkiekon seuraajille ja harrastajille. Me hengitämme kaikki samaa lajia.

Räty kysyy aiheellisen kysymyksen: Sillä rahallisella määrällä, mitä jääkiekkoliitolla ja seuroilla on käytössään, miten on mahdollista, että naiset maksavat pelaamisestaan korkeimmalla sarjatasolla? Yleisömenestys on huono perustelu. Ilman rahallista panostusta, tulosta ja yleisölajia ei voi syntyä. Naisten otteluita voitaisiin televisioida. Aluksi vaikka pudotuspelit ja jatkossa muutakin. Kyllä minä katsoisin.

Kun katsoin naisten peliä Sotshin olympialaisissa Kanadaa vastaan, huomasin pelillisessä osaamisessa valtavan eron suomalaisiin nähden. Naisten maajoukkueen päävalmentajaksi nimettiin vähän aikaa sitten Lahden Pelicansin entinen apuvalmentaja Pasi Mustonen, joka teki ainoastaan vuoden sopimuksen ja sitten katsotaan miten menee. Maajoukkuepestit ovat miesten puolella yleensä pidempiä projekteja, joten mikseivät ne voisi olla sitä myös naisten puolella? Ei Roomaa ja varsinkaan mestaruuksia voittavaa joukkuetta rakenneta päivässä tai edes vuodessa.

Jääkiekkoliitto julkaisi hiljattain strategiansa vuosille 2014-2018 ja antoi seuraavanlaisen lauseen tulla julki:
”Myös esimerkiksi naisten rooli jääkiekossa on vähäinen, tähän haluamme kiinnittää huomiota.”

Seuraavassa tiedotteessa julkaistiin Jääkiekkoliiton liittovaltuusto, jossa yhtään naista ei löytynyt 23 varsinaisen jäsenen joukosta. Varajäsenistä löytyi yksi, Sari Rautio.

 

 

Minskin jälkipuinti

Ensiksi haluan ottaa hatun pois päästäni ja lyödä otsan lattiaan leijonalauman edessä, joka kaikkien odotusten vastaisesti kiskoi itsensä finaaliin ja kaatui periaatteessa heikommalla joukkueella saappaat jalassa.

Väärin voitettu?

Kanada-ottelun jälkeen sain lukea esimerkiksi Antti Pärnäsen artikkelin siitä, että Suomi voitti Kanadan väärin ja muutaman kappaleen verran huolestuneisuutta suomikiekon tilasta ja tulevaisuudesta. Se, joka esittää tällaisia väitteitä, ei ole itse kauhean perillä suomikiekon tilasta ja tulevaisuudesta.

Jukka Jalonen toi keskuuteemme ”Meidän Pelin” ja Petteri Sihvonen julkisen pelitapakeskustelun. Mustavalkoisesti nähdään, että joukkueen pitäisi sokeasti noudattaa yleisesti ottaen aina omaa pelitapaansa pelistä toiseen. Westerlund toi jo Sothsiin nopeammat hyökkäykset, joista oltiin huolestuneita pisin kotisohvia, koska Sihvonenkin oli. Sihvonen on tunnettu twiiteistään, joissa kerrotaan joukkueiden hitaat, puolihitaat ja nopeat lähdöt, joiden päälle ymmärtää viisi prosenttia kansasta. Allekirjoittanutkin ymmärtää kokeneena kiekkoniilona vain pintapuolisesti.

Suomi pelasi Kanadaa vastaan pienen maan kiekkoa isoa ja mahtavaa vastaan. Suomi puolusti ja iski niistä pienistä mahdollisuuksista tehokkaasti sisään kylmää maalivahtia vastaan. Sihvonen summasi ottelun hashtagilla #Väärinvoitettu. Ensimmäinen reaktioni oli, että ”mitä v***ua?”. Toki Sihvosen tavoite on provosoida. Hän twiittaa retorisia kysymyksiä esimerkiksi, että koskaMistä se kielii, että NHL:n pudotuspelissä Malkin dominoi enemmän kuin #mmkisat? #tasoero #NHL” unohtaen tahallaan, että 2012 kisoissa Malkin heitti 2012 MM-kisoissa kymmenessä ottelussa yksitoista maalia.

Suomi pelasi Tsekkiä vastaan täysin erilaista jääkiekkoa. Peli oli enemmän jalosmaista kiekkokontrollia kuin kertaakaan kisojen aikana ja tulin miettineeksi, että mahtaako Erkka Westerlund vain muuttaa taktiikkaansa voimakkaammin vastustajan mukaan, kuin Jalonen? Fiksua. Jalosen ongelma kisoissa yleensä oli hanakasti karvaavat joukkueet, kuten USA.

Toimittajien huolestuneisuus pelitaktiikan radikaalista muutoksesta Jalosen jälkeen on täysin turhaa. Pelitaktiikka muuttuu valmentajan mukaan ja sillä sipuli. Kirjoittajat puhuvat kuin jokin vuosituhansien evoluutio olisi mennyt takapakkia kivikaudelle.

Juniorituotannon taso

Pärnänen mainitsi artikkelissaan myös suomalaisen juniorivalmennuksen epäkohdat tason. Mikäli toimittaja ottaisi edes hetkeksi negatiivilasit pois päästään, hän huomaisi että varsinkin pakiston kohdalla tulevaisuus näyttää varsin kirkkaalta. Meillä on tulevaisuuden tähtipuolustajat Olli Määttä ja Rasmus Ristolainen. Tiedostaakohan Pärnänen, että noita ykköskierroksen pakkeja Suomelta ei historiasta montaa löydy? Vaikka olen aina sanonut, että draft-numero ei kerro kuin pelaajan sen hetkisen potentiaalin, Suomelta on tulossa niitä potentiaaleja läjäpäin. Ensi kesänä varataan ykköskierroksella muun muassa Julius HonkaVille Pokka tulee vielä pelaamaan hyvän uran rapakon takana. Siinä oli vasta puolustajia.

Hyökkäyspäässä on toki ylitarjontaa senttereistä. Tulevaisuudessa kahta ensimmäistä kärkiketjua tähdittää Aleksander Barkov ja Teuvo Teräväinen. Tällä hetkellä ennustetaan, että Kasperi Kapanen menee ensimmäisen kymmenen joukossa. Piakkoin tulee kaikkien huulille mies nimeltä Patrik Laine. 16-vuotias Laine pelasi viime kauden Tapparan A-junioreissa 40 ja kikkaili niissä 37 pistettä. Maajoukkueessa Laine pelasi yhdeksän ottelua tehden vaivaiset 23(!) pistettä. Saamieni tietojen mukaan Laine harjoittelee ensi kaudella Tapparan Liigaringin mukana. Muutenkin ikäluokat 1996-1998 vaikuttavat hyvinkin lupaavilta.

Parin vuoden päästä nähdään myös, minkälainen pelaaja on Eetu Selänne, kun hän tulee varausikäiseksi. Selänteen todellisen potentiaalin kertoo vasta se, että miten hän suoriutuu ensi kauden haasteistaan jossain Pohjois-Amerikan junnusarjassa. Toki eihän suomalainen juniorituotanto ole optimaalisessa tilassa. Etenkin parannettavaa on juuri A-juniori-ikäisten tuomisesta koviin peleihin.

Saanen myös muistuttaa, että Suomi otti tänä vuonna Nuorten MM-kisoista kultaa, mikä on esimerkiksi Pohjois-Amerikassa seuratumpi kuin jääkiekon vuosittaiset aikuisten MM-kisat.

Finaalin tapahtumat

Vaikka IIHF on mielestäni ollut hyvävelijärjestelmän leikkikenttä jo vuosikymmeniä, olen täysin varma, että ulkopuolinen taho ei enää tänä päivänä lopputuloksiin vaikuta. Puheet Vladimir Putinin setelitukosta tuomareiden taskussa on täysin naurettava. Siltikin on täysin selvää, että finaalissa nähtiin hyvin räikeitä tuomarivirheitä, joihin löytyy looginen syy, mikä ei sisällä pimeää setelituppoa kenenkään kourassa.

Kun kentällä olevat pelaajat antoivat kaiken itsestään jäälle, olisi kuulunut tuomareidenkin antaa. Tuomarit eivät olleet yksinkertaisesti pelin edellyttämällä tasolla ja venäläiset käyttivät tämän surutta hyväkseen sukeltelemalla tilanteissa. Lisäksi vahvasti venäläispitoinen yleisö vaikutti myös tuomareiden toimintaan ja tästäkin on tehty tutkimus: Kotiyleisön paine vaikuttaa tuomareiden vihellyksiin jäähyjen suhteen. Skenaariota käytiin läpi vuonna 2011 Sports Illustratedin artikkelissa ”What’s really behind home field advantage”. Kun kolme neljästä ylivoimamaalista tulee kyseenalaisenalaisesta jäähystä, niin voitaneen sanoa, että tuomareiden on syytä ottaa itseensä. Kokeneiden ammattituomareiden palkkaaminen esimerkiksi NHL:stä ei olisi lainkaan huono idea.

Ison kohun sai aikaiseksi tilanne, jossa Suomi pelasi kahden miehen alivoimalla ja Malkin tälläsi kiekon reppuun. Pelikellon mukaan edellinen jäähy meni päätökseen, joten myös toisen pelaajan olisi pitänyt päästä boksista pois. Pöytäkirjaan korjattiin, että Malkinin maali tulikin aikaisemmin ja suomalaispelaaja pysyi edelleen aitiossa. Kuten allaoleva videokuva todistaa, maalin jälkeen pelikello jäi päälle ja jäähy pyyhkiytyi taulusta. Toimitsijat tekivät täysin oikein korjatessaan ajan.

yv

Suomi taisteli todella voimakkaasti Venäjää vastaan, joten tuomarin iso rooli ottelussa haittasi hyvää kiekkoviihdettä.

No sitten se iso moka

Välieräottelussa Venäjän valmentajan Olegs Znaroksin ja Ruotsin valmentajan Rikard Grönborgin välille syntyi sanaharkkaa, jonka päätteeksi Znaroks näytti Grönborgille kurkunleikkausliikettä ja Grönborg taasen uhkasi tappaa Znaroksin. Znaroks sai tilanteesta pelikiellon. IIHF:än virallisesta lausunnosta otteita:

In the case of Znarok, he was found to be in violation in accordance with IIHF Rule 551 D)3 for making an obscene gesture to Gronborg.

Coach Gronborg was found to be in violation of Rule 551 D)2 which states that: Any team official who makes a travesty of, or is detrimental to the conduct of the game shall be assessed a match penalty. Gronborg, Sweden’s assistant coach, was suspended for making, according to the IIHF Rulebook “a travesty of the game by conducting himself in a detrimental manner by directing foul and profane language” toward coach Znarok.

……………

As a result of the suspension Znarok and Gronborg will not be allowed to be involved with the team in any manner prior to or during the game. This also includes any post-game ceremonies.

Znaroks oli kuitenkin pelin aikana yhteydessä mikrofonin kanssa apuvalmentajiinsa ja näin pystyi osallistumaan pelin kulkuun. Hän oli myös ehtinyt IIHF:än vitkuttelun vuoksi vetämään aamuharjoitukset joukkueelleen. En tiedä mitä sääntökirjan tulkintaa IIHF noin yleisesti ottaen käyttää, mutta perinteisesti ainakin Liigan otteluissa toimitsijakiellon saanut valmentaja ei saa osallistua millään asteella pelin kulkuun. NHL:ssä valmentaja ei saa olla missään tekemisissä joukkueensa kanssa pelikiellon ajan ja pääsy hallille estettäisiin.

Jostain syystä IIHF julkaisi sivullaan tarkentavan artikkelin Znaroksin rangaistuksesta, jossa sanottiin:
Will he be able to attend the game? 
“Yes but he will not be able to be on the bench, nor can he be involved physically with the team prior to the game or during the game.”

En oikein tiedä mitä tästä lyhyestä virkkeestä voisi ajatella, mutta en ole ikinä kuullutkaan sääntökirjan tulkinnasta, että valmentaja saisi olla mikin kanssa yhteydessä pelaajiinsa. Pelikielto tavallaan menettää merkityksensä.

Joka tapauksessa oman tulkintani mukaan Znaroks osallistui peliin ja näin ollen pelikiellon alla oleva joukkueen jäsen osallistui peliin valmentamalla katsomosta käsin, mikä on sääntöjenvastaista ja ennen kaikkea hyvien tapojen vastaista. Suomi voisi tehdä protestin, joka kyllä todennäköisesti hylättäisiin sillä samainen instanssi myös antoi Znaroksin olla mikki korvassa siellä aitiossa.

Suomi on ennenkin protestoinut pelioikeudettomasta pelaajasta. Itävallan kisoissa 1987 Suomi pelasi Länsi-Saksaa vastaan häviten yllättäen 1-3. Eräs Länsi-Saksan pelaaja, Miroslav Sykora, oli pistänyt erään tilastonikkarin silmään. Sykora oli nimittäin edustanut aikaisemmin synnyinmaataan Puolaa Nuorten MM-kisoissa, joten pelaaja ei olisi saanut edustaa uutta maata ilman erillistä hakemusta. Suomen protesti ensin hyväksyttiin, jolloin Länsi-Saksan voitto mitätöitiin. Wienin alioikeus kuitenkin kumosi päätöksen ja Länsi-Saksan voitto jäi voimaan.

Punakoneesta NHL:ään

tp_sovietUnion8488_01

 

 

Suomi pelaa tänään Venäjää vastaan MM-finaalissa. Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto dominoi MM-jäitä vuosikymmeniä, kunnes rautaesirippu kaatui ja pelaajat alkoivat matkata muihin maihin isojen rahojen perässä. Samalla muuttui pelaajien mentaliteetti, kun despoottimainen valmennus poistui. Seuraavassa hieman tarinointia venäläispelaajista NHL:ssä.

Venäläisten historia änärissä ei ole kovinkaan pitkä. Ennen kuin rautaesirippu oli hieman raottunut, ei rapakon taakse uskaltautunut yksikään neukkukiekkoilija, poislukien muutama vaippaikäisenä siirtynyt tuleva kanukki, kuten 1934-46 NHL:ssä pelannut Sweeney Schriner.

Elämä neuvostokiekkoilijana oli kovaa aikaa. Joukkue koostui pääsääntöisesti  armeijan keskusurheiluseuran, eli Moskovan TsSKA:n pelaajista. Pelaajat leireilivät yhdessä 200 päivää vuodessa keskenään ja esimerkiksi yhteydet kotiin olivat hyvin rajattuja. Viimeisimmän punakoneen suurimmat tähdet olivat joukkueen ykköspentetti Vjatšeslav Fetisov, Aleksei Kasatonov, Vladimir Krutov, Igor Larionov ja Sergei Makarov. Fetisov esitti 80-luvun lopulla toiveen joukkueen valmentajalle ja johtajalle Viktor Tihonoville, sekä maan urheiluministeriölle, että haluaisivat kokeilla taitojaan myös ulkomailla. Tihonov oli toivetta jyrkästi vastaan ja se hiersi välejä joukkueen johdon ja pelaajien välillä. Mikäli pelaajat eivät haluaisi siirtoa Ukrainaan, he jatkaisivat uraansa Moskovassa. Viisikosta etenkin Fetisov ja Larionov kapinoivat eniten, mutta Kasatonov asettui diktaattorimaisesti valmentaneen Tihonovin puolelle.

Kun Neuvostoliitto voitti vuonna 1989 jälleen jääkiekon maailmanmestaruuden, rivit olivat jo todella tulehtuneet ja melkein koko viisikko oli jo valmis loikkaamaan NHL:ään. Tihonovia ei kuitenkaan hirvittävästi viisikon menettäminen surettanut, koska hän näki jo seuraavan polven saapuvan siipiensä suojaan, sillä uuden polven kiekkoilijoita oli jo tulossa. Ketjukaverukset Aleksander Mogilny, Pavel Bure ja Sergei Fjodorov olivat kaikki tulevia Sosialististen Neuvostotasavaltojen liiton tähtiä. Tihonovin ennustuksesta huolimatta nuori Mogilny oli ensimmäinen, joka ehti alta pois.

Yleisesti ottaen NHL-seurat toki varasivat neuvostopelaajia, vaikka heidän varsinainen pelaamisensa oli hyvinkin epävarmaa tulevaisuutta ajatellen. Mogilnyn tarina kuitenkin on mielenkiintoinen. Buffalo Sabres oli varannut Mogilnyn edelliskesän varaustilaisuudessa viidennellä kierroksella. Seuraavan kevään maailmanmestaruuskisoissa Ruotsissa Neuvostoliiton joukkueelle annettiin pelien päätyttyä vapaata shoppailua varten, ennen kuin palaisivat rakkaaseen kotimaahan. Yksi pelaaja kuitenkin jäi sille tielleen: Muiden pelaajien palatessa takaisin, Mogilny tapasi salaa Sabresin edustajat ja lensi näiden kanssa myös salaa Yhdysvaltoihin. 473 maalin ja 1032 pisteen ura oli alkanut. Hän ei palannut enää koskaan Neuvostoliiton paitaan, mutta edusti seuraavan kerran uudistunutta kotimaataan Venäjää vuonna 1996 Tukholmassa, kun pelattiin jääkiekon World Cup.

1989 loikkasi myös koko aikaisemmin mainitsemani superviisikko. Tai oikeastaan loikkauksesta ei voida puhua; Fetisovin johdolla kaiken kaikkiaan kahdeksan neuvostopelaajaa sai lähteä hallituksen luvalla rapakon taakse, mikäli lupaavat edustaa maataan kansainvälisissä peleissä. Fetisov meni pelaamaan New Jersey Devilsiin ja Larionov ja Krutov Canucksiin. Calgary Flamesiin siirtynyt Makarov valittiinkin heti tulokaskaudellaan, 31-vuotiaana, vuoden tulokkaaksi. Tämän jälkeen palkintoon liitettiin 26-ikävuoden raja. Kasatonov tuli pelaamaan seitsemän kuukautta perässä Fetisovin kanssa Devilsiin, mutta välit kahden entisen ystävyksen kanssa olivat sen verran viileät, etteivät he olleet puheväleissä.

Mogilnyn ketjukaverit vuoden 1989 maailmanmestaruuskisoista suorittivat loikkauksensa myöhemmin. Kesällä 1990 Fjodorov oli neuvostoliittolaisten mukana Yhdysvalloissa Hyväntahdon kisoissa ja livahti hotellihuonestaan ulos ja paineli Detroitiin. Vuotta myöhemmin Bure asteli Canucksin kotiareenalle. Buren varaus oli kiistanalainen, sillä suurin osa seuroista luuli, että Bure ei olisi varattavissa, sillä hänellä ei virallisten tilastojen mukaan ollut tarpeeksi miesten pelejä TsSKA:n paidassa. Canucksin Brian Burken mukaan kuitenkin Burella oli vaadittavat pelit allaan ja näin ollen hän olisi varauskelpoinen. Valituskierrosten jälkeen Canucks sai pitää oikeutensa Bureen.

Kun tieto Neuvostoliiton hajoamisesta ja itäpelaajien invaasio Pohjois-Amerikkaan alkoi kiihtyä, vuoden 1991 varaustilaisuudessa nähtiinkin ensimmäinen ykköskierroksen neuvostovaraus, nimittäin Aleksei Kovaljov, joka lopetti uransa NHL:ssä viime kauteen. Kovaljov sai esimerkiksi Canadiensissa suurta kunniaa, kun sai toimia perinteisen ranskisjoukkueen kapteenina kahteen otteeseen tuuratessaan Saku Koivua. Winnipeg Jetsissä pelasi tuohin aikaan myös suuresti arvostamani Aleksei Zhamnov, joka sai katsoa aitiopaikalta Teemu Selänteen dominointia NHL:n kulta-aikoina.

90-luvun venäläispelaajat tunnettiin NHL-joukkueissaan taistelijoina. Erityisesti näiden luonteesta pääsi nauttimaan Detroit Red Wingsin Scotty Bowman, joka haali joukkeeseen kaiken kaikkiaan viisi venäläispelaajaa. “Russian Five” voitti kaudella 1996-97 Stanley Cupin, mutta liian rankan juhlinnan tuotoksena Vladimir Konstantinovin ura päättyi limusiinionnettomuudessa. Red Wings otti onnettomuudesta virtaa ja pelasi seuraavalla kaudella merkit hihassaan, jossa luki “I believe” (=uskon) niin englanniksi kuin venäjäksikin. Joukkue otti heti perään toisen Stanley Cupin. Vuonna 2002 näki päivänvalon viimeinen arvostamani venäläispelaaja, maailman paras kahden suunnan hyökkääjä Pavel Datsjuk, joka pääsi ottamaan oppia niin Fjodorovin kaltaiselta mailataiturilta kuin Larionovin kaltaiselta kiekkoprofessorilta.

Sitten tapahtui jotain. Epäterveellä itseluottamuksella varustetut uuden polven venäläispelaajat lakkasivat arvostamasta logoaan ja alkoi huikea metsästys henkilökohtaisen menestyksen eteen. Kukaan ei kiistä Aleksandr Ovetškinin taitoja ja hurjaa pistetahtia etenkin alkuvuosina, mutta jotain vikaa pitää pääkopassa olla, jos kuvittelee kapteenin merkin tarkoittavan sitä, että ainoa luistelusuunta löytyy hyökkäyspäästä. Megalomaanista palkkaa New Jersey Devilsissä nauttinut Ilja Kovaltšukilla iski paniikki päälle, kun tajusi, että häneltä vaaditaan myös henkistä pääomaa ison palkkapussin eteen ja päätyi lopulta takaisin Venäjälle vielä megalomaanisemman palkkapussin (ja pienemmän veroprosentin) ääreen ja keräilee borssikeiton avulla lisää elintasoa vyötärölleen. Pepsi kuitenkin maistuu edelleen.

Alexandr Radulov on silkka klassikko. Mies tuli kypärä takaraivolla pelaamaan QMJHL:n ja AHL:n kautta Nashville Predatorsiin vuonna 2006. Kun sopimusta oli vuosi jäljellä, Radulov ilmoitti tehneensä sopimuksen KHL:ään. Kansainvälisten pelien pelikiellon uhalla Radulov paineli Venäjälle huippupalkka taskussaan. Pelattuaan neljä kautta KHL:ssä huipputehoilla, Predators pyysi miestä takaisin vuoden 2012 NHL:n pudotuspeleihin. Radulov teki 9 runkosarjaottelussa ja 8 pudotuspelimatsissa yhteensä 13 pistettä, kunnes päätti kesken Phoenix Coyotesia vastaan pelatun pudotuspelisarjan lähteä joukkuekaverinsa Andrei Kastitsynin kanssa baariin pidemmän kaavan kautta. Molemmat päätyivät määräaikaisen erottamisen jälkeen Äiti Venäjän huomaan kauden jälkeen ja Predators hävisi ottelusarjan Coyotesille 4-1. Jos jotain on Neuvostoliiton ajoista muuttunut Venäjällä, niin ainakin pelaajien henkinen taso. Raduloville maistui vaihtoaitiossa myös Pepsi.

Oikeusmurhakisat

Aina kun kuulen sanan oikeusmurha jääkiekossa tai twitterissä osuu silmiin sana tuomarifarssi, niin korviin särähtää. Yleensä asialla on sääntöihin vihkiytymätön kannattaja. Itse olen kuitenkin sen tyyppinen, että katson asian loppuun ennen kuin huutelen mielipiteitä ja katson asioita ilman kiihkoa ja ennen kaikkea analyyttisesti. Lue loppuun

Miksi Jevgeni Malkin, muttei Olli Määttä?

Olli Määtän kausi on ollut enemmän kuin huikea. Vaikka Erik Haulan läpimurtoa hehkutetaan tällä hetkellä enemmän kuin tarpeeksi, suurin suomalainen läpimurto on kuitenkin ollut Määttä. Vaikka Määttä on varattu Penguinsiin ykköskierroksella (22. overall), kovalla itseluottamuksella varustettu suomalainen ei ollut huomion keskipisteessä Suomessa valittuaan erilaisen, mutta tehokkaan tien NHL:ään. Määttä paineli Kanadan junnuliigaan, OHL:ään pelattuaan JYP:in A-junioreissa. Määtästä olisi varmasti tullut kovanluokan pakki Suomestakin käsin, mutta puolustajan totuttautuminen NHL:n rytmiin vie aikansa. Tilaa on vähän ja siniviivariplailuun ei ole aikaa. Esimerkiksi Kimmo Timosella meni kuusi vuotta, ennen kuin hän vakiinnutti paikkansa showssa.

Kesällä kukaan (edes minä) ei veikannut Määttää NHL:ään, saatikka leijonakoneeseen matkalle Sotshiin. Kauden alussa harjoitusleirillä Määtästä povailtiin kovaa lupausta, mutta kausi saattaa silti kulua London Knightsissa. 78 NHL:n runkosarjapeliä ja 13 pudotuspeliä myöhemmin voitaneen sanoa, että Määttä löi itsensä läpi. Olen ollut aina hyvä haistamaan potentiaalin ja sanon sen nyt: Olli Määttä tulee vielä olemaan NHL:n kärkipakkeja.

Tapaus Minsk

Kiekkokansa pettyi Määtän ilmoitukseen, että ei pääse tulemaan jääkiekon MM-kisoihin pelaamaan. Toiveet olivat korkealla, sillä juuri aikaisemmin oli tiedotettu Jevgeni Malkinin liittyminen Venäjän rinkiin. Syyksi Määttä oli ilmoittanut, että Pittsburgh Penguins ei päästä kisoihin pelaamaan. Varsinaista syytä ei annettu, joten kiekkokansa oli tyrmistynyt – Miksi Jevgeni, muttei Olli?

Lisää pökköä pesään toi se, että Määttä oli päivää aikaisemmin menossa pelaamaan CHL:n mestaruuden ratkaisevaa Memorial Cupia London Knightsin joukkueeseen, jossa pelasi kaksi aikaisempaa kautta. Määttä jäi nuolemaan näppejään pari vuotta aikaisemmin finaalissa ja nälkä voittamiseen on suuri. Jääkiekkopiireissä hyvinkin arvostetun pystin on voittanut vain kaksi suomalaista ja sekin tapahtui vuonna 1979. Pystin voittoa vaikeuttaa se tosiasia, että pelaajalla on aikaa voittaa pokaali vain noin viisi vuotta. NHL-polulla olevalla pelaajalla vielä vähemmän.

Koska varsinaista syytä ei kieltoon annettu, se johtaa moneen erilaiseen spekulaatioon siitä, miksei Määttää päästetty. Jääkiekkoa kaksi viikkoa vuodessa seuraava kansa päätteli päissään, että Ollia ei kiinnostanut ja näin ollen valehteli, koska ei halunnut polemiikkia.

19-vuotias Määttä on juuri päättänyt kautensa ja pelihaluja on tällä hetkellä todella paljon, joten kieltäytyminen ”höntsäkisoista” ei välttämättä ole hirveän uskottava. Ainakin itse aidosti uskon, että Määtällä on hirveä nälkä näyttää Suomen kansalle taitonsa. Niin valitettavaa kuin se onkin, suurin osa suomalaisista seuraa Määtän otteita lähinnä otsikoista. Toisin kuin Suomen Jääkiekkoliiton Kauniit ja Rohkeat-tasoisessa kabinettidraamassa, joskus asiat ovat juuri niin kuin ne on tiedotettu. Ei Penguinsilla ole mitään syytä valehdella Määtän puolesta.

Todellinen syy on todennäköisesti väsymys. Määttä on Pittsburghille tulevaisuus ja pelaaja on ollut kauden aikana melkoisessa rasituksessa. Määtällä on tältä kaudelta vyöllään 97 virallista ottelua ja harjoitusottelut päälle. Se tekee kauden alusta tähän päivään noin kolmen ottelun viikkotahtia. Määttää kuormitetaan peleissä keskimäärin 18-19 minuuttia per peli. Esimerkiksi kokenut leijonapakki Lasse Kukkonen on pelannut 80 ottelua Liigassa ja maajoukkueessa aavistuksen pienemmällä ottelutahdilla. Ja Kukkonen on konkari.

Pelaaja ei itse uupumustaan huomaa tai ei halua huomata. Itsekin olen menossa jäälle vaikka pää kainalossa ja tarvitsen vaimon sanomaan että koska ei kannata mennä. Tässä tapauksessa tilanteen on kertonut Ray Shero.

Miksi Malkin sai mennä?

Tähtipelaajilla on joukkueessaan erilainen status ja Malkin voi olla siinä asemassa, että hän ilmoittaa menevänsä Minskiin pelaamaan, vaikka joukkueen johto olisi mitä mieltä. Malkinilla on tältä kaudelta myös reippaasti vähemmän pelikilometreja kuin Määtällä ja kokeneena kettuna Malkin ei rasitu samalla tavalla kuin Määttä. Malkin on täydellisessä iässä jääkiekkoilijana ja ennen kaikkea tottunut kovaan pelitempoon ja rasitukseen.

On spekuloitu myös sillä, että Penguinsia ei kiinnosta Malkinin lätkyttelyt kisoissa, koska Malkin aiotaan joka tapauksessa laittaa kesällä lihoiksi jonkinlaisen kaupan yhteydessä, sillä Penguins tarvitsee muutoksen. Selitys on sikäli aavistuksen epäuskottava, sillä terve pelaaja on helpompi kaupata kuin loukkaantunut.

Tässä nyt taitaa olla vain se kysymyksessä, että Määttä on rasittunut.

Miksi Olli olisi saanut mennä Memorial Cupiin, muttei MM-kisoihin?

Memorial Cup pelataan 500 kilometrin päässä Pittsburghista, joten matkustuksesta ei aiheudu liiaksi peliä vaarantavaa väsymystä. Huomiona, että Haula pelaa Minskissä jo perjantaina, vajaan 9000 kilometrin päässä Minnesotasta. Memorial Cup on haasteellisuudestaan huolimatta junioriturnaus, missä pelaajat ovat 16-20-vuotiaita. MM-kisoissa pelaa jääkaappipakastimen kokoisia ammattilaisia, joista osa pelaa NHL:ää. Pelin tempo on myös erilainen ja sen on saanut huomata muutama Liigassa pelaava suomalaispakkikin.

Memorial Cupissa ensin joukkueet pelaavat keskenään yksinkertaisen sarjan, jossa ratkaistaan vastakkain pelaavat joukkueet pudotuspeleihin. Koko turnaus kestää yhdeksän päivää ja otteluohjelman mukaan Londonilla ei ole peräkkäisinä päivinä pelejä, joten rutistus on kokonaisuudessan kevyempi kuin MM-kisat.

Tarkennuksena vielä, että Määttää ei päässyt Memorial Cupiin pelaamaan, koska joukkueiden kokoonpanot pitää rekisteröidä helmikuun puoliväliin mennessä ja näin ollen ei ollut oikeutta pelata.