Madison Square Garden ja New York Rangers

Konferenssifinaaleissa ottavat yhteen New York Rangers ja Montreal Canadiens. Vaikka molemmat joukkueet ovat erityisiä suosikkejani, Rangers nousee kuitenkin lavanmitan Canadiensin yläpuolelle. Ehkä siksi, että olen ihastunut joukkueen perinteisiin kahdella New Yorkin matkallani, mutta myös 90-luvun suurimmalla ja kauneimmalla Stanley Cup-voitolla. Rangers ja sen kotiareena Madison Square Garden kulkevat niin käsi kädessä, että koko joukkue on oikeastaan lähtöisin hallista.

Madison Square Garden on yksi harvoista areenoista NHL:ssä, mitä ei ole nimetty rengasmerkin, nitojavalmistajan tai pankin mukaan.  Toinen hyvä esimerkki on Joe Louis Areena Detroitissa, mikä on nimetty nyrkkeilijän mukaan. Sen jälkeen, kun Canadiens muutti perinteikkäältä Montreal Forumilta olutsponsorin tarjoamaan Molson Centeriin, voidaan sanoa, että The Garden on maailman kuuluisin sisäareena myös jääkiekkopiireissä.

Niin perinteikäs kuin Madison Square Garden onkin, nykyinen halli on evoluutiossa neljäs. Kaksi ensimmäistä hallia sijaitsivat varsinaisella Madison Squarella, joka oli nimetty Yhdysvaltain neljännen presidentin, John Madisonin mukaan. Maantieteellisesti kaksi ensimmäistä hallia sijaitsivat nykyisestä hallista seitsemän katua eteläkärkeä kohti. Yksi tunnetuimmista maanmerkeistä kyseisellä paikalla nykyään on silitysraudan muotoinen Flatiron building.

Aika ennen jääkiekkoa

Ensimmäisen version perusti aikansa tunnetuin viihdepromoottori ja sirkusmies P. T. Barnum vuonna 1871 ja nimesi sen  Barnum’s Monster Classical and Geological Hippodromeksi. Areena oli avokattoinen, ovaalinmuotoinen ja sinne mahtui 10,000 ihmistä. 1876 Areena vuokrattiin orkesterinjohtaja Patrick Gilmorelle, joka käytti areenaa konsertteihin ja kukkanäytöksiin.

Kun tontin omistaja, Kommodori Vanderbilt kuoli, hänen poikansa William Kissam Vanderbilt otti areenan haltuunsa ja nimesi sen Madison Square Gardeniksi ja historiaa alettiin kirjoittamaan. Areena oli enimmäkseen urheilukäytössä, mutta myös musiikki sai tilaa. Avokattoinen areena oli kesällä tuskaisen kuuma ja talvella hyytävän kylmä, joten Vanderbilt myi areenan liikemiessyndikaatille, johon kuului muun muaassa yksi maailman kuuluisimmista pankkiireista, J. P. Morgan.

Syndikaatti purki vanhan areenan ja rakensi tilalle katetun areenan, johon mahtui 8,000 ihmistä. Areenan rakentaminen maksoi hävyttömät kolme miljoonaa dollaria. Tälläkään areenalla ei vielä pelattu jääkiekkoa, vaan se purettiin vuonna 1926.

Madison Square Garden ja New York Rangers

Kolmas MSG rakennettiin vanhan areenan jäätyä sorkkaraudan alle. Uusi areena sijaitsi hieman nykyisestä pohjoiseen, muutaman korttelin päässä Rockefeller Centeristä ja se veti noin 15,000 katsojaa jääkiekko-otteluihin. Tällä kentällä päästiinkin jo sitten asiaan. New York Rangers ja Madison Square Gardenin historia kulkevat käsi kädessä, vaikka Rangers ei suinkaan ollut ensimmäinen jääkiekkojoukkue, joka areenalla pelasi. Tuolloin New Yorkissa vaikutti joukkue nimeltään New York Americans, joka mitteli ensimmäisen ottelunsa areenalla Canadiensia vastaan häviten 1-3. Ottelu oli kuitenkin niin suosittu lippuluukulla, että areenan omistaja Tex Rickard halusi oman joukkueensa, joten perusti Rangersin vuonna 1926. Joukkueen nimi juontui hänen omasta nimestään: Tex’s Rangers, eli New York Rangers. Rangers oli vanhalla areenalla menestyksekäs voittaen kolme Stanley Cupia vuosien 1928 ja 1940 välillä.

Vanha areena tuli myös tunnetuksi maaliman kuuluisimmasta onnentoivotuksesta, jonka toimitti Marilyn Monroe John F. Kennedylle.

Vuoden 1940 kirous

Syy siihen, miksei Rangers voittanut Stanley Cupia ennen kuin 1994, on kirous. Kirouksen syihin löytyy kaksikin versiota. Kun Rangers voitti vuoden 1940 Stanley Cupin, hallia johtanut yhtiö oli saanut maksettua päälle neljän miljoonan dollarin lainansa hallista ja symbolisesti poltti lainapaperit Stanley Cupissa. Jääkiekon ystävät päättelivät, että jääkiekon jumalat kirosivat joukkueen 54 vuodeksi.

Suositumman teorian mukaan kiroukseen liittyy herra nimeltä Red Dutton, joka oli toisen newyorkilaisseuran, Americansin omistaja. Kun Yhdysvallat osallistuivat toiseen maailmansotaan, pelaajakato Eurooppaan osui pahiten Americansiin, joten Dutton veti joukkueensa pois NHL:stä ja asettui liigan presidentiksi.

Vuonna 1946 sota hellitti. Dutton oli jo vuotta aiemmin luvannut rakentaa areenan Brooklyniin, jotta Americans voisi palata liigaan. Dutton väistyi presidentin paikalta palatakseen joukkueensa johtoon, mutta Madison Square Gardenin omistajat onnistuivat kääntämään NHL:n kelkan joukkueen palauttamisen suhteen ja Americansin lisenssi vedettiin pois. Tästä suivaantuneena Dutton kirosi Rangersin ja ilmoitti, että joukkue ei tulisi hänen elinaikanaan voittamaan Stanley Cupia. Dutton kuoli vuonna 1987.

Nykyinen sijainti

Halli pääsi nykyiselle paikalleen vuonna 1968. Halli rakennettiin Penn Station rautatieaseman päälle ja se maksoi 123 miljoonaa sen ajan dollaria. Nykyrahassa se tekisi parisataa miljoonaa alle miljardin. Halliin mahtuu noin 18,000 katsojaa.

Hallia on remontoitu nykyaikaisemmaksi pariin otteeseen. 90-luvun alussa halli koki mittavan remontin, mutta viimeisen kolmen vuoden aikana halli koki ennennäkemättömän remontin, jossa koko halli käytännössä tehtiin uudestaan. Alkuperäistä hallissa on enää muutaman seinälaatan ja rungon lisäksi hallin pääkäytävä, joka on restauroitu alkuperäiseen muotoonsa, eli se beigen väriseksi betonikäytäväksi. Penkit ovat mukavimmat penkit, joissa olen ikinä istunut, taulutelevisioita on siroteltu ympäri katsomoa ja nakkikioskien lisäksi hallien käytävillä on toimivia drinkkibaareja. Koko halli on anniskelualuetta, joten juomaa ei tarvitse nauttia karsinassa, vaan sen voi ottaa mukaan katsomoon.

Remontin jälkeen Madison Square Gardenin hallinnointiyhtiö sai ukaasin kaupungilta siirtää halli kymmenen vuoden sisällä muualle uudistuvan Penn Stationin tieltä. Ymmärrettävästi halliyhtiö ei ole ratkaisusta samaa mieltä, joten asiaa tullaan puimaan vielä erinäisissä istuimissa.

Perinteet kuuluvat ja näkyvät hallissa

NHL:ssä on joka joukkueella omat perinteensä. Ensimmäinen korviin pistävä perinne on vihellysmelodia, jonka päätteeksi katsomosta huudetaan ”Potvin sucks!” tai ”Beat your wife, Potvin!”. Perinne juontaa juurensa vuoteen 1979, kun tavallisessa runkosarjapelissä New York Islandersia vastaan, Islandersin kapteeni Denis Potvin taklasi lonkallaan Rangersin hyökkääjä Ulf Nilssonia, joka loukkaantui tilanteessa. Tilanteesta hermostunut yleisö sydämistyi taklauksesta sen verran, että on jatkanut huuteluaan tähän päivään asti. Potvin lopetti uransa vuonna 1988.

Toinen näkyvä perinne otteluissa on Dancing Larry, johon tutustuin käytyäni ensimmäisen kerran Rangersin ottelussa. Kolmannen erän lopulla kamera tarkentuu Larryyn, joka suorittaa koreografiansa viidentoista vuoden kokemuksella. Olen itse esittänyt samat liikkeet Nightclub Marilynin tanssilattialla 90-luvun lopussa ja voitaneen sanoa, että suoriuduin omasta koreografiastani yhtä hyvin kuin Larry. Larry on myös suorittanut kuviotaan 90-luvun lopusta asti.

Kolme yksittäistä The Gardenin tapahtumaa jääkiekon saralla nousee ylitse muiden ja niitä korostetaan hallikierroksilla. Lokakuun 7. 2001 pelattiin runkosarjaottelu Madison Square Gardenilla. Vaikka ottelu oli pitkässä runkosarjassa vain yksi muiden joukossa, se oli paikallisille merkittävä. Ottelu Buffalo Sabresia vastaan oli ensimmäinen sitten syyskuun terroristi-iskujen ja se oli myös ensimmäinen iso urheilutapahtuma iskujen jälkeen. Rangers menetti iskussa monta faniaan, joiden joukossa oli New Yorkin palomiehiä ja poliiseja, joilla oli myös omat jääkiekkojoukkueet. Jokaisen pelaajan mielessä oli erityisesti yksi mies: Ray Downey. Palolaitoksen operaatiojohtaja oli Rangers-fani ylitse muiden, mutta myös palomiesten jääkiekkojoukkueen perustaja.

Molempien laitosten joukkueet asettuivat ennen peliä vastaanottamaan New York Rangersia. Palolaitos oli tuonut paikalle Downeyn palomieskypärän, jotta hän olisi myös paikalla seremoniassa. Joukkueen varakapteeni Larry McGee nappasi yhtäkkiä kypärän käteensä ja vei sen Mark Messierille, joka oli saapunut kentälle ilman kypärää. Eleestä liikuttunut Messier otti kypärän ja laittoi sen päähänsä. Koko areena hurrasi. Kun Messieriltä kysyttiin hänen uransa yhtätoista komeinta hetkeään, hän nimesi tämän yhdeksi niistä ja tapahtuma on myös ikuistettu hallin seinälle.

Vaikka Wayne Gretzky pelasi menestyneimmät vuotensa Edmonton Oilersissa, hän pelasi viimeiset kolme kauttaan Rangersin paidassa. Gretzkyn viimenen ottelu pelattiin Penguinsia vastaan, joka päättyi jatkoajalla Rangersin tappioon. Vaikka kummatkin joukkueet olivat Yhdysvalloista, ottelun alussa laulettiin niin Yhdysvaltojen kuin Kanadankin kansallishymnit. Kanadan kansallishymnin lauloi sen ajan yksi suurimmista idoleista, Bryan Adams, joka muutti laulun sanoja ja lauloi eräässä kohdassa ”We’re going to miss you Wayne Gretzky”. Yhdysvaltojen kansallishymnin laulaja John Amirante taasen lauloi eräässä kohdassa ”In the land of Wayne Gretzky”. Myöhemmin myös porilaiset taisivat perinteen laulamalla SM-Liigan finaalihuumassa ”Ei vettä Raaan-taaa rakkaampaa”. Gretzky syötti viimeisessä ottelussaan syöttämällä Bryan Leetchin maalin.

Se kaikkein suurin tapahtui vuonna 1994, kun Rangers voitti yhden kaikkien aikojen Stanley Cupeista. Seitsemäs ottelu oli siihen päivään asti kaikkien aikojen seuratuin jääkiekko-ottelu niin Kanadassa kuin Yhdysvalloissakin. Ottelun voittomaalin tehnyt Messier nostaa pytyn ilmaan, Esa Tikkanen halaa Mike Keenania ja koko halli itkee onnesta. Kun hallissa käy katsomassa ottelua, tuo 1994 Stanley Cup hallitsee koko ilmapiiriä. Tuota voittoa kannetaan takeissa, videokoosteissa ja lauseissa ja se on koko kaupungille todella iso asia.

Kun silloin tällöin katselen videopalvelusta tuota finaalisarjaa ja kuulen, kun Sam Rosen karjaisee piinaavien viimeisten sekuntien päätteeksi “The waiting is over!”, joudun joka kerta nielemään palan kurkusta. Tuollaisina hetkinä tiedän, kuinka hienoa urheilu ja sen tuomat tunteet ovat.

NHL-tappelut ja mistä on kyse

Jääkiekossa on tapeltu sen syntymästä lähtien. Syy tappelukulttuurin kehittymiseen on alun perin ollut jääkiekon intensiteetti lajina, taitopelaajien suojeleminen kovilta taklauksilta ja tietenkin yleisön kannustaminen toimintaan. Silloin ennen muinoin tappeluita oli vähemmän kuin nykyisin, mutta ne olivat huomattavasti brutaalimpia ja joukkueissa ei ollut erikseen merkittyjä pelaajia tehtävää varten, eli ”gooneja”, vaan jokainen pelaaja hoiti tappelunsa itse. Syy tähän oli se, että joukkueita oli vähän, ja jokaiselle pelipaikalle oli sen verran tunkua, että varsinaisia tappelijoita ei voitu pitää kokoonpanossa.

Siihen aikaan jäkiksenpelaajat söivät kiekkoja välipalaksi, joten pelissä tarvittavaa kovuutta ei tarvinnut kaukaa hakea. Kaikkien aikojen toiseksi kovin maalinsylkijä Gordie Howe oli itsekin melkoinen kovanyrkki, jonka edesottamuksista on jäänyt jääkiekkosaagaan termi Gordie Howe-hattutemppu, eli syöttö, maali ja tappelu yhdessä ottelussa. Tähän päivään asti tappeluissa ei kukaan ole kuollut, joskin pelin varhaisvuosina kallon kestävyyttä kokeiltiin mailojen kanssa kohtalokkain seurauksin.

NHL:n sääntökirjassa nyrkkihipat tunnettiin nimellä sääntö 56, josta jaettiin viiden minuutin rangaistus. Nykyisin sääntö on poistunut ja vaihdettu uuteen, eli sääntö 46:een, joka kertoo mitä tappeluissa saa ja ei saa tehdä. Muun muassa vaihtoaitiosta tappeluun ryntäävä pelaaja saa perinteisesti kymmenen ottelun katsomokomennuksen ja ottelun aikana ei saa ottaa omaa kypärää pois ylimääräisen kaksiminuuttisen uhalla. Kauden aikana näkee hauskasia tilanteita, joissa pelaatajt tökkäisevät toisiltaan kypärät pois, jotta lisävammoja arvokkaisiin käsiin ei syntyisi.

70-luvun lopusta alkaen peli ja pelaajat kehittyivät siihen pisteeseen, että pehmeitä käsiä oli parempi käyttää maalien tekemiseen, kuin jonkun nenän operoimiseen. Kehittyi uusi roolipelaaja, eli ”goon”, jonka pelilliset taidot olivat onnettomat, mutta lahjakkuutta riitti painimiseen jäällä. Lisäarvoa rooliin toi taito ärsyttää verbaalisesti.

Tappeluiden kulta-aika, jos niin voi sanoa, oli 80-luku, jolloin tapeltiin keskimäärin joka pelissä, kun nykyisin tappeluiden määrä on vaivaiset 600-650 kappaletta kaudessa. 80- ja 90-luvulla kaukalojärjestystä hoitivat sellaiset legendat kuin Marty McSorleyBob Propert ja Tie Domi. Herrat olivat myös sikäli poikkeuksellisia, että he osasivat myös pelata siedettävää kiekollista peliä. Jokainen sälli on tehnyt urallaan yli 100 maalia, Propert jopa 163 kassia. Keskimäärin miehet vaihtoivat iskuja parikymmentä kertaa kaudessa.

probertmcsorley

Suomalaiset NHL-tappelijat ovat harvassa. Sami Helenius oli Pohjois-Amerikassa pelatessaan profiloitunut tappelijaksi, mutta ura rapakon takana oli hajanainen. Tappeluita kertyi kahdeksan kauden aikana eri joukkueissa ja eri sarjoissa yhteensä 85 kappaletta, mikä ei ole kovimpien tappelijoiden lukemia. Esimerkiksi vastikään loukkaantunut George Parros on ”parhaimpina” kausinaan ollut iskujenvaihdossa yli 30 kertaa. Ensiluokan ärsyttäjänä tunnettu Jarkko Ruutu otteli keskimäärin 2-3 kertaa kauden aikana, mutta oli hyödyksi myös alivoimalla ja kiekollisena pelaajana. Teemu Selännekin pudotti hanskat pari kautta sitten runkosarjan lopussa Los Angeles Kingsiä vastaan. Ottelun selostajat olivat huolissaan Selänteen käsistä.

90-luvulla katseltiin pelimatkoilla videonauhurista Don Cherry’s Rock’em Sock’em-jääkiekkovideoita, josta on jäänyt elävästi mieleen eräs tappelu vuodelta 1987, johon osallistui kaikkien aikojen tag team: Wayne Gretzky ja Jari Kurri. Kolmas osapuoli oli Los Angeles Kingsin Phil Sykes. Sykes painii ensin Gretzkyn kanssa, ja hätiin tulee Gretzkyn ketjukaveri Kurri, joka yrittää saada Sykesiä irti ystävästään. Tämän jälkeen Sykes saa painia kummankin kanssa vuorotellen. Maalivahdin tontilla oleskeleva Grant Fuhr välillä muistaa kilvellä Sykesiä. Tässä tappelussa ei ollut voittajia, sillä tappelu oli ihan yhtä sekava kuin selostuksenikin siitä. Tappelu löytyy tunnetusta videopalvelusta.

Vaikka artikkelissa on puhuttu nostalgiseen sävyyn NHL-tappeluista, kulttuurissa on iso varjopuoli, nimittäin henkinen sellainen. Tappelija on kauden aikana hirvittävässä paineessa ja tieto siitä, että seuraavassa pelissä joutuu jälleen pudottamaan hanskat ja huoltamaan vammoja pelin jälkeen voi olla musertava. He nauttivat tappelun tuomasta adrenaliinista, mutta vuosikausia kestänyt nyrkkienvaihto jättää melkoiset henkiset traumat. Lääkkeiden väärinkäyttö on myös yleistä. Kesä 2011 oli käänteen tekevää aikaa. Toukokuussa kuoli lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttöön legendaarinen Derek Boogaard ja myöhemmin Rick Rypien ja Wade Belak tekivät itsemurhan.

Dokumenttiosastolta löytyy aiheesta erittäin hyvä dokumentti, The Last Gladiators, joka kertoo NHL-tappelijoista. Keskipisteessä on Chris Nilan, joka alun alkaen hankittiin NHL:ään nyrkkiensä takia, mutta Canadiensin riveissä onnistui tekemään itsestään kiekollisen pelaajan. Löytynee ainakin Netflixistä.

Teemu ja minä

Joillakin ihmisillä on mielessään julkisuuden henkilöitä, joita haluaisivat ehdottomasti tavata. Minulla on kuitenkin vain yksi: Teemu Selänne. Selänteen persoonasta kertoo paljon se, että turkulaisena fanitin Jokereiden pelaajaa. Jo ennen kuin Selänne meni NHL:ään, hän oli minulle kaikki kaikessa. Kaikki ystäväni tietävät mikä merkitys Selänteellä on minulle ja vaimoni osasi polttarivisassa vastata oikein, kun kysyttiin lempipelaajaani.

Supertähtitason pelaajia ei kovin usein änäriin tule. Selänne oli sellainen välittömästi, kun meni liigaan. Selänteen tulokaskauden maalimäärän järjettömästä lukemasta kertoo paljon se, että tuon kauden jälkeen NHL:ssä ei ole tehty yli 70 maalia. 60 maalin ylityksetkin ovat jo harvinaisuus.

Teemun arvostuksesta muiden pelaajien silmissä kertoo jo paljon se, että Ducksin verivihollisen, Los Angeles Kingsin maalivahti Jonathan Quick laittoi viimeisen ottelun jälkeen kuvan Selänteestä tekemässä hänelle maalia. Kingsin hyökkääjä Justin Williams sanoi pelin jälkeen, että joukkue olisi jäänyt jäälle hyvästelemään Selänteen vaikka 20 minuutiksi, jos vain olisi voinut. Jokainen Kingsin pelaaja jäi kentälle hakkaamaan mailojaan jäähän, mikä on jääkiekossa eräs korkeimmista kunnianosoituksen muodoista. Monelle NHL-pelaajallekin eräs NHL:n aikakausi päättyi Teemun myötä ja tunnelmat olivat varmasti haikeat. Ikään kuin pala NHL:stä olisi poistunut.Teukka

Viimeinen peli oli minulle vaikea pala. Yöunet olivat jo muutenkin jäämässä lyhyiksi, joten Kingsin ja Ducksin välinen seitsemäs peli jäi väliin. Ajattelin positiivisesti ja mietin, että Ducks hoitaa pelin kotiin. Kuitenkin tieto siitä, että peli saattaa olla numero kasilta viimeinen, sai elimistöni reagoimaan ja en saanut unta. Heräsin jatkuvasti hikisenä ja sydän meinasi pamahtaa rinnasta ulos. Kun huomasin ensimmäisen erän jälkeen pelin olevan jo 3-0, tiesin siinä vaiheessa, että tästä ei enää nousta ja tämä peli on viimeinen. Olin ahdistunut ja murtunut tiedosta. Minulla oli koko vuosi aikaa valmistautua siihen hetkeen ja silti se tuli kuin talven ensipakkaset.

Aamulla avasin twitterin ja luin amerikkalaistoimittajien twiittauksia Selänteestä ja liikutuin kyyneliin. En ollut ainoa kenen mielestä jotain on päättynyt.

Teemulla ja minulla on paljon yhteistä ja sama nimi on vain onnekas sattuma.

Me olemme molemmat syntyneet Turussa, Selänteet tosin olivat vain venematkalla, mutta meillä on myös vene. Teemu on  asunut tämänhetkisessä pääkaupungissa ja minä täällä entisessä, mutta mummini on kotoisin Helsingistä. Jos Selänteen kaksoisveljeä Paavoa ei lasketa, meillä molemmilla on yksi isoveli. Peruskoulun jälkeen me molemmat olemme opiskelleet kauppaoppilaitoksessa ja jättäneet sen kesken. Rakastamme myös maitoa.

Minulla oli lapsena joka aamu rutiinit. Sängystä ylös, peitto olkapäille, aamupala naamariin ja sohvalle kaukosäätimen kanssa katsomaan teksti TV:n sivua 245 (myöhemmin 235). Kun Teukka teki maalin, päivä oli pelastettu. Ja pelastettuja päiviä oli paljon.

Sain jatkuvasti kyselyitä koulukavereiltani, että nimettiinkö minut Teemu Selänteen mukaan. Koska taito antaa sarkastisia vastauksia tulee vasta teini-iässä, vastasin kieltävästi. Pääni sisällä näin kuitenkin itseni sirklaamassa Selänteen urissa.

Juniorina pelasin numerolla 26 ja se ei ole sattumaa. Vieraspaidalla pelasin numerolla 13, mutta kotipaidassa ei ollut kyseistä numeroa, joten kerroin numeron kahdella ja sillä oli pelattava. Kuten winnipegiläisille, 13 on se numero, jolla iskettiin säkillinen maaleja. Mailavalintani oli myös Titan ja kypärävalintani Jofa. Toisin kuin Teemulla, minulla ei ollut legendaarista pallojofaa, vaan se kulmikkaampi versio, jota käyttivät lähinnä ruotsalaiset, kuten Håkan Loob tai latvialainen maalivahti Arturs Irbe.

Toisin kuin Teemu, en ollut nopea, hyvä käsistäni saatikka erityisen lahjakas laukomaan vaikeista asennoista. Olin itse asiassa melko keskinkertainen jääkiekkoilija ja olen sitä edelleen. Kun Teemulla oli vaikeuksia polvien kanssa ja kiekko ei löytänyt maaliin entiseen malliin, minullakin oli vaikeuksia omassa elämässä, mutta molemmat nousimme tuhkasta kuin Feenix-linnut. Parempaa jääkiekkoilijaa minusta ei tullut.

Olen nyt 32. Teemu on kulkenut mukanani kaksi kolmasosaa elämästäni. Tällä kaudella maalit tulivat suoraan älypuhelimeen, josta ne sitten aamulla katsoin tuoreena, ennen kuin olin viitsinyt mennä edes aamupalapöytään. Aina kun katsoin viime kaudella Teemun pelejä keskellä yötä, tein sen Teemun pelipaita päällä. Me molemmat menemme aina onnellisena kaukaloon ja se tuntuu kodilta, vaikka ei aina onnistuisikaan.

Olin kateudesta vihreä, kun eräs tuttavani oli matkannut kuluvalla kaudella Anaheimiin, tavannut Selänteen ja hengaillut. En ollut edes vihreä, vaan sulin kateudesta. Olen nähnyt Selänteen pelaamassa, mutta en koskaan Ducksin paidassa. Kuulin, että syksyllä Selänne aikoo tryoutille johonkin kaljaliigajoukkueeseen, joten vielä on mahdollisuus päästä pelaamaan Teemua vastaan mukiliigan ottelussa. Itkisin onnesta koko pelin.

En valinnut idolikseni mitä tahansa maalilinkoa, vaan valitsin sen kaikkein hienoimman ihmisen. Teemu, Nyt kun mietit mitä teet eläkkeellä, niin tee se samalla omistautuneisuudella ja poikamaisella innostuksella kuin tähänkin asti. Kiitos, että olet osa elämääni.

Pyhä graali ja kuka siihen nimensä saa?

The Cup, Holy grail, Dominion Challenge Cup. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Kannun lahjoitti kenraalikuvernööri Lordi Frederick Arthur Stanley vuonna 1892 Kanadan jääkiekkosarjojen mestarin kiertopalkinnoksi. Ennen kuin se päätyi National Hockey Leaguen kiertopalkinnoksi, kannu oli haastepalkinto.

Kannu on näyttänyt suurin piirtein samalta vuodesta 1958 alkaen. Se painaa noin 15,6 kiloa ja se on noin 89,5 senttimetriä korkea. Kannussa on maljaosan lisäksi viiden renkaan palaset, joihin mahtuu aina 13 nimilaattaa kerrallaan, eli 65 kautta. Kun kaikki viisi ovat täynnä, vanhin osa poistetaan ja kiikutetaan Hockey Hall Of Fameen, Torontoon.

Ensimmäinen evoluutio (1893-1911) kannusta oli pelkkä maljaosa. Tämän jälkeen kannuun lisättiin jalkaosa, koska tila kannusta alkoi loppua kesken. Esimerkiksi vuoden 1907 kannun voittaja Montreal Wanderers kaiversi nimensä maljan pohjalle. Seuraavana vuonna taasen ei kaiverrettu mitään.

Vuodesta 1932 vuoteen 1947 kannu näytti lähinnä savupiipulta, koska kannun keskiosa oli hyvin pitkä. Tämän jälkeen siirryttiin nykymalliseen kannuun.

stanleycup-coupes

Kannuja on itse asiassa olemassa kolme. Aito ja alkuperäinen Dominion Challenge Cup sijaitsee Hockey Hall Of Famessa, Torontossa ja on pelkästään näyttelyesine. Sitten on olemassa se pytty, Presentation Cup, joka jaetaan finaalien jälkeen voittaneelle joukkueelle ja jota käytetään kun kannu kiertää pelaajien mukana ympäri maailmaa. Kolmatta jäljennöstä, eli Replica Cupia, käytetään kun Presentation cup ei ole näytillä Hockey Hall Of Famessa. Replica Cup ja Presentation Cup ovat molemmat valmistettu Montrealilaisilla hopeasepillä. Pienimuotoisia eroja löytyy, vaikka kyse on kopiosta. Vuonna 1984, kun Oilers voitti Stanley Cupin, joukkueen omistaja Peter Pocklington lisäsi isänsä nimen Basil Pocklington kannun nimilistaan. Koska kukaan ei varsinaisesti tarkistanut Pocklingtonin antamaa läpyskää, nimi myös kaiverrettiin kylkeen. Myöhemmin nimi peitettiin X:llä. Replica Cupista äksättyä Basil Pocklingtonia ei löydy ollenkaan.

Nimet kannussa

Kuka tahansa kauden aikana joukkueessa pelannut pelaaja ei nimeään pyttyyn saa. Eräällä keskustelupalstalla tuli mielenkiintoinen kysymys kannusta ja kuka nimensä siihen saa. Kysymyshän tietysti meikäläisten tapauksessa koskee lähinnä pelaajia, jotka reissaavat AHL:än ja NHL:än, koska eivät ole vielä waiver-kelpoisia. Sami Vatanen ja Erik Haula ovat tällaisia pelaajia.

Waiver-kelpoisuus tarkoittaa sitä, että pelaajaa voidaan liikuttaa NHL-joukkueen ja farmijoukkueen välillä ilman, että pelaaja käy niin kutsutun waivers-listan kautta. Waivers on siis tavallaan siirtolista, mistä mikä tahansa joukkue voi poimia pelaajan riveihinsä ilmaiseksi. Mikäli joukkue haluaa siirtää waiver-kelpoisen pelaajan farmiin, joutuu pelaaja waivers-listalle vuorokaudeksi. Waivers on siis voimassa koko kauden, ei ainoastaan siirtoikkunaan asti. Loppukaudella 23 pelaajan rosterirajoitukset poistuvat, joten pelaajia saa olla poppariosastolla odottelemassa useampikin pelaaja. Vatanen on kuitenkin pudotettu farmiin ylläpitämään pelituntumaa sen sijaan että odottelisi kutsua puku päällä aitiossa.

Säännöt nimen kaiverruksesta pyttyyn ovat hyvin yksinkertaiset: pelaajan on pelattava puolet runkosarjasta (41 ottelua) tai pelattava yksikin peli Stanley Cupin finaaleissa. Pelkkä pudotuspeli ei siis riitä. Hyvä esimerkki löytyy 2002 pudotuspeleistä, kun Detroit Red Wings hankki siirtoikkunan sulkeutuessa riveihinsä Jiri Slegrin. Slegr ehti pukea kahdeksaan runkosarjaotteluun, mutta ei pelannut peliäkään pudotuspeleissä ennen finaalia, joten nimi ei olisi pyttyyn ilmestynyt.

Finaalisarjassa Slegrin maanmies Jiri Fischer sai rumasta poikkaristaan ottelun verran pelikieltoa, joten Slegr puki ratkaisevaan viitospeliin ja sai lopulta nimen pyttyyn. Ja pöytäkirjaan, nimittäin Slegrille merkittiin ottelusta yksi kaksiminuuttinen kiinnipitämisestä.

Vaikka Vatanen ja Haula ovat käväisseet kauden aikana farmissa, molemmat ovat pelanneet reilusti yli puoli kautta, joten molemmat ovat oikeutettuja kaiverrukseen Stanley Cupin voiton sattuessa.

Se oikea Don

Tekstin alkuperäinen versio on julkaistu 23.11.2013 Turun Sanomien kiekkoblogissa.

940-cherry-don-8col 1654896

Juhani Tamminen on vallannut jälleen maikkarin mm-studion ja on onnistunut hukuttamaan kaiken jääkiekkoon liittyvän ammattitaitonsa Don Tamin alle. Viime vuosina kaikin puolin värikäs Tamminen on laukonut mielipiteitä toisensa perään julkisuudessa ja on tunnettu MM-kisalähetyksissä persoonallisesta pukeutumisestaan.

Kerron teille nyt järisyttävän uutisen:
Don Tami on kopio.

Uutinen ei välttämättä ole monelle yllätys, mutta alkuperäinen Don on tietenkin Don Cherry, eli Donald Stewart Cherry, kanadalainen jääkiekkopersoona sanan kaikissa merkityksissä. Toisin kuin Tammisella, Cherryn Don tulee hänen etunimestään, eikä Tammisen tavoin ole viitannut itseensä Kummisetänä.

Don Cherryn pelaajaura NHL:ssä kesti tasan yhden ottelun, jonka hän pelasi pudotuspeleissä vuonna 1955. Tamminen ja Cherry ovat molemmat tahkoneet pari kautta WHA:ta, toista pohjoisamerikkalaista jääkiekon ammattilaisliigaa, mutta Tammiselta puuttuu meriitit maailman kovimmassa jääkiekon ammattilaisliigassa.

Cherry aloitti valmentamisen vuonna 1971, valmentaen muutaman kauden menestyksekkäästi AHL:ssä Rochester Americansia, kunnes sai kutsun Boston Bruinsin päävalmentajaksi – samaan seuraan, jossa hän pelasi ainoan NHL-ottelunsa.

Viiden Bostonissa viettämänsä kauden aikana Cherry valmensi joukkueensa kahdesti Stanley Cupin finaaleihin, häviten molemmat Montreal Canadiensille. Tamminen ei ole koskaan valmentanut Stanley Cupin finaaleissa, mutta hän on valmentanut Ranskan maajoukkueen MM-kisojen A-sarjassa kahdeksannelle sijalle, sekä TuTon ja Kärpät SM-Liigaan.

Viiden Bostonissa vietetyn kauden jälkeen Cherry valmensi vielä kauden ajan Colorado Rockiesia, mutta heikko kausi kaatui Cherryn niskaan ja tämä lopetti valmentamisen NHL:ssä.

Rockies-episodin jälkeen CBC palkkasi Cherryn kommentoimaan pudotuspelejä Kanadan yhteen suosituimmista televisio-ohjelmista, Hockey Night in Canadaan, mutta värikäs persoona otti tavakseen varastaa koko shown. Cherry tunnettiin kommentaattorina, joka ei pelännyt kannustaa omia suosikkejaan, Boston Bruinsia ja Toronto Maple Leafsia. Tamminen on ollut MM-kisojen kommentaattori ja osallistunut Tanssii Tähtien kanssa-kilpailuun.

Cherry sai vihdoin oman osion ensimmäiselle erätauolle, joka nimettiin valmentajan nurkkaukseksi (Coach’s Corner). Ensin Cherryn aisapari oli David Hodge, mutta vuoden 1987 jälkeen tähän päivään asti Cherryä on saanut kestää Ron MacLean.

Se mistä Cherry tuli minun tietoisuuteen, oli VHS-videot, joita katseltiin pelimatkoilla. Niiden nimi oli Don Cherry’s Rock ’em Sock ’em ja ne ovat ilmestyneet joka vuosi aina vuodesta 1989. Videot käsittivät aina yhden kauden hienoimpia maaleja, komeimpia koppeja, brutaalimpia tappeluita ja hauskimpia hetkiä. Videot aina juonsi värikkäissä asuissa Don Cherry ja videot ovat joka vuosi olleet Kanadan myydyimpiä.

Tamin lempipelaajat ovat leijonaspekulaatioiden perusteella Niklas Hagman ja Petu Nummelin. Cherryn lempipelaajia ovat muun muassa Bobby Orr, Cam Neely ja Doug Gilmour. Cherryn suosikit tunnetaan tuotteliaina hyökkäyspäässä, mutta myös erittäin kovista otteista jäällä.

Tamminen on kieltänyt matkineensa tyylinsä Don Cherryltä, ja Tamminen on jopa osittain oikeassa, sillä jopa mauttomuudessa Cherry on Tammista lahjakkaampi. Cherry on pukeutunut mauttomasti jo silloin, kun Tamminen vielä pohti Tokion pilvenpiirtäjien kupeessa, että oliko tämä ura nyt tässä.

Don Tami siirtyi musiikkibisnekseen Spandex-nimisen eturivin artistin biisissä ”Backhand, forehand, boom-boom-boom!”. Tami tarjosi äänensä levylle ja itsensä musiikkivideolle. Don Cherry teki oman rap-debyyttinsä jo vuonna 1993 Rock ’em sock ’em viitosessa.

Pari asiaa Tamminen on kuitenkin tehnyt paremmin kuin alkuperäinen Don, sillä Cherry ei ole kirjoittanut itsestään kirjaa. Lisäksi Cherry ei ole saavuttanut Japanin liigassa hopeaa ja pronssia.