#änäriseksuaalt osa 2: Pelaajan elinkaari

Seuraavassa jaksossa käsittelimme Eelin kanssa pelaajaurien pituuksia. Sivusimme hieman loukkaantumisherkkyyttä, mutta paneuduimme myös Vincent Lecavalierin ja Dany Heatleyn kummallisiin notkahduksiin uralla.

Kuten aikaisemminkin, kaipaamme palautetta tuotoksestamme. Mikä toimi ja mikä ei? Oliko sisältö hyvää ja jos ei ollut, niin miksi ei ollut? Haluan aina parantaa edellisestä suorituksesta.

NHL:n eläkejärjestelmä elää työehtosopimuksen mukaan

Keskimääräinen NHL-ura kestää noin neljä vuotta.  Siihen mennessä omaan uraan on uhrattu kaikki vapaa-aika, vanhempien rahat ja mahdollinen koulutus. Yhdysvalloissa yliopistokiekko on vielä mahdollista, mutta esimerkiksi Suomessa Jesse Puljujärven tie on sellainen, että koulunkäynti tulee jäämään peruskouluun.

Ennen 90-lukua ajat olivat erit. Pelaajat eivät tienanneet sellaisia summia, että olisivat voineet luottaa rahojen riittävän hautaan asti. Ei, vaikka olisit ollut NHL:n paras maalivahti, Ken Dryden.

Kanadan entinen opetusministeri on todellinen harvinaisuus – hän piti välivuoden NHL:stä 70-luvun alussa suorittaakseen lakimiehen tutkinnon. Tultuaan takaisin hän voitti vielä neljä Stanley Cupia Canadiensin paidassa ja lopetti uransa 32-vuotiaana mestarina.

NHL:ssä on ollut eläkejärjestelmä vuodesta 1947 alkaen, kun NHL:n silloinen presidentti Clarence S. Campbell otti sen käyttöön – siis vuosia ennen kun perustettiin NHL:n pelaajayhdistys NHLPA. Siihen aikaan pelaajat maksoivat vuodessa 900$ eläkekassaan, johon liiga vastasi omista tuloistaan kuten All Star-ottelusta. Eläkettä sai alkaa nostamaan 45-vuotiaana.

NHLPA:n historia ja NHL:n eläkejärjestelmän historia kulkevat käsi kädessä. Vuonna 1957 pelaajat alkoivat heräämään todellisuuteen, että heillä ei ollut mitään oikeuksia sarjassa koskien työsopimuksia tai neuvotteluita. Pelaaja oli käytännössä seuran omistuksessa kunnes toisin sanottiin. Omistajat ja liiga olivat organisoituja, mutta pelaajat eivät. Ted Lindsay teki valtavan työn kulissien takana, jotta pelaajat saisivat oman yhdistyksensä.

Yhdistyksen ensimmäinen asia oli ottaa osaa eläkejärjestelmän neuvotteluihin Detroitissa ja Montrealissa, mutta seurat ja NHL olivat päättäneet, että he sivuuttavat uuden pelaajayhdistyksen neuvotteluissa ja eivät luovuttaneet yhdistykselle mitään tietoja, koska eivät tunnustaneet tätä. Muutaman kuukauden kovan työnteon jälkeen liiga kuitenkin taipui ja tunnusti pelaajayhdistyksen, mutta varsinainen yhdistys hajotettiin raskaiden oikeudenkäyntien jälkeen. Taisteluiden tuloksena pelaajat tapasivat säännöllisesti omistajia ja liigaa kunnes 1967 nykymallinen NHLPA perustettiin ja sen johtoon valittiin Alan Eagleson.

Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin eläkeasia nousi jälleen pöydälle. Vuonna 1991 selvisi, että Eagleson oli kavaltanut pelaajien eläkerahoja useita miljoonia. Taistelun keulakuvaksi nousi entinen NHL-pelaaja, HIFK:ssakin pelannut Carl Brewer. Eagleson joutui lopulta vankilaan, hänet poistettiin Hockey Hall of Famesta ja häneltä vietiin Order of Canada-kunniamerkki.

NHL:n eläke, eli pension plan

Vastoin yleistä käsitystä, NHL-pelaaja ei siirry eläkkeelle kun lopettaa uransa, vaan vasta kun hän on virallisesti eläkeiässä.

Kauden 2012-2013 työsulkuun asti pelaajat maksoivat eläketililleen palkastaan osan, aivan kuten vuonna 1947, joskin summat olivat aavistuksen korkeammat. Neljänneksen eläkemaksusta maksoi NHLPA. Kunhan pelaajat olivat pelanneet yli 160 peliä, niin he olivat oikeutettuja NHL:n eläkkeeseen. Alennettua eläkettä sai / saa alkaa nostamaan 35-vuotiaana ja täyttä eläkettä 45-vuotiaana. Ja koska Kanadan ja USA:n eläkelait ovat erilaiset, Kanadassa pelaavat pelaajat saivat maksaa eläketililleen vähemmän rahaa kuin USA:ssa pelaavat.

Uuden CBA:n (Collective Bargaining Agreement) myötä eläkejärjestelmä muuttui täysin ja sitä kutsuttiinkin NHLPA:n puolelta ”kruunujalokiveksi”. Suurin muutos oli se, että edellisessä kappaleessa mainittu Kanadan ja USA:n eroavaisuudet eläketileissä poistui täysin, sillä tulevaisuudessa kaikki pelaajat maksavat eläkkeensä Yhdysvaltoihin, mutta Kanadassa pelaavat joutuvat edelleen maksamaan lisäveroa Kanadaan, koska maksavat eläkkeensä Kanadasta Yhdysvaltoihin.

Pelaajat maksavat tietyn summan vuodessa yleiseen eläkekassaan, josta sitten 63-vuotiaana saavat alkaa nostamaan eläkettä. Alennettua eläkettä saa alkaa nostamaan äärimmäisessä rahapulassa 45-vuotiaana. Mikäli pelaaja pelaa koko CBA:n ajan NHL:ssä, hän on kerryttänyt eläkettä nostettavaksi 63-vuotiaana 255 000 dollaria joka vuosi hautaan asti. Alla olevasta taulukosta voi katsoa eläkekertymän muodostumisen. Vaikka eläke edellyttää 82 ottelun kautta, se tarkoittaa sitä että pelaajan pitää olla seuran listoilla koko 82 ottelun kauden ajan joko aktiivisessa rosterissa, loukkaantuneena tai poppariosastolla.

pension

Vaikka CBA:ta muutetaan pelaajille edukkaammaksi aina uusien neuvotteluiden koittaessa, jo lopettaneet pelaajat saavat eläkettä kuitenkin sen järjestelmän mukaan jonka alaisuudessa ovat pelanneet. Ainoastaan vuoden 2013 CBA:n jälkeen aloittaneet pelaajat maksavat ja saavat eläkettä pelkästään uuden järjestelmän mukaan, muut pelaajat saavat tulevaisuudessa eläkettä kahden järjestelmän mukaan. Esimerkiksi Sidney Crosby on viime vuoteen asti maksanut omalle eläketililleen rahaa, mutta uuden CBA:n myötä hän siirtyy elämään uuden CBA:n mukaan. On luonnollisesti täysi mysteeri, mikä eläkkeen rooli on seuraavan CBA:n neuvotteluissa, mutta mitä tahansa silloin tapahtuukin, niin pelaajat alkavat elämään sen mukaan.

Tosiasia kuitenkin on, että tällä kaudella uransa aloittava pelaaja pelaa tuosta taulukosta keskimäärin neljä kautta, joten hänen NHL:n eläkkeensä 63-vuotiaana on 88 000 dollaria kaudessa. Siihen mennessä hänen on pitänyt tienata niin paljon rahaa, että pärjää eläkeikään asti. NHL:n keskimääräinen palkka on 2,5 miljoonaa dollaria kaudessa, mutta aika iso osa takaketjujen rouhijoista tienaa alle miljoonan kaudessa.

Lisäksi NHL ja NHLPA maksavat uuden CBA:n myötä joka vuosi kolme miljoonaa dollaria jaettavaksi kaikille yli 65-vuotiaille, entisille NHL-pelaajille, joilla on kymmenen vuoden NHL-ura takanaan.

NHL:n CBA on luettavissa täältä. Vanhat sopimukset löytyvät täältä.

Jarkko Ruutu – kiistelty jääkiekkoilija

Jarkko Ruutu päätti lopettaa uransa jääkiekkoilijana. 18 vuoteen ammattilaiskiekkoilijana mahtuu monenlaista kautta, joista valitettavasti useimmiten muistetaan ne moraalisesti heikoimmat ja voidaankin ajatella, että Ruutu on persona non grata. Tässä blogissa on ollut ajoittain tapana puolustaa näitä ei-toivottuja pelaajia ja tehdään se nytkin.

Ruutu muistetaan NHL:stä hämmentäjänä ja tappelijana, mutta myös pelaajana joka osaa kiekollista peliä. Jos vaikka verrataan tavanomaiseen ”gooniin”, niin esimerkiksi Jared Boll tappelee kahdessa kaudessa kuin Ruutu koko NHL-urallaan, mutta on tehnyt reilusti heikommassa tahdissa myös pisteitä. Parhaimmillaan Ruutu tappeli kauden aikana seitsemän kertaa (2003-2004), mutta pääsääntöisesti tappeluita oli kauden aikana ”muutama”. Ruutu oli todella ärsyttävä pelaaja, mutta ei missään tapauksessa ”enforcer” tai ”goon”, kuten Boll tai John Scott.

Enemmänkin Ruutu muistetaaan NHL:ssä täydellisesti ajotetuista, sääntöjen rajamailla kulkevista taklauksista, jotka sekoittivat vastustajan pasmat. Näitä taklauksia on Youtube täynnä, mutta monelle päällimmäiseksi nousee mieleen vuoden 2006 olympialaisista, kun Jaromir Jagrin VM jäi laidan ja Ruudun kyljen väliin.

Taklausta paheksuttiin myös kotosuomessa kovin sanankääntein, mutta niin hurjalta kuin taklaus näyttääkin, niin lopputulokseen on vain yksi syypää: Jagr. Pää alhaalla, ei pidä huolta itsestään ja pelaa muinaismuisto päässä. Vaikka Ruutu tulee tilanteeseen kovaa, hän tulee kädet alhaalla, ilman potkuliikettä ja taklaa kiekollista pelaajaa. Jagr vetää juuri ennen osumaa pään alas.

Toinen Ruudun tähtihetki on Canucksin paidasta. Nykyinen Maple Leafsin kapteeni Dion Phaneuf, joka on itsekin melkoinen maantiejyrä, joutuu Ruudun taklaamaksi. Phaneuf tiputtaa hanskat jälkitilanteessa, kunnes Ruutu kamppaa hänet mennessään vaihtoaitioon. Voin vain kuvitella mitä Phaneufin päässä liikkuu.

Huolimatta äskeisen tilanteen koomisuudesta, NHL:ssä ollessaan Ruutu kunnioitti pelin kirjoittamattomia sääntöjä ja joutui usein vastaamaan teoistaan. NHL:ssä tappelut on niin perinpohjaisesti kirjoitettu sääntöihin että myllyissä ei ole mitään tulkinnanvaraa, alkaen siitä lähteekö paita irti tappelun aikana ja hakataanko halutonta tai jään pinnassa olevaa pelaajaa. En missään tapauksessa ihannoi tappeluita, mutta joskus ne rauhoittavat peliä riittävästi kun kentällä on pelaajia joiden ainoa tavoite on häiritä vastapuolta likaisilla tempuilla.

Sanotaan usein, että tietyt pelaajat ovat sellaisia joita vastaan vihataan pelata, mutta joiden kanssa rakastetaan pelata. Ruutu on juuri sellainen pelaaja. Kun hän allekirjoitti vapaana agenttina sopimuksen Pittsburgh Penguinsin kanssa, joukkueen tähtipelaaja Sidney Crosby soitti Ruudulle ja kertoi kuinka iloinen hän oli saadessaan miehen joukkueeseen. Samanlaisia kommentteja antoi myöhemmin myös Ottawa Senatorsin Jason Spezza.

Crosby on saanut kärsiä Ruudun luonteesta useaan otteeseen. Torinon Olympialaisissa puolivälierässä Kanadaa vastaan Crosby kävi useaan otteseen valittamaan Ruudusta tuomarille. Sen jälkeen kun Crosby oli saanut nauttia kaksi kautta Ruudun seurasta pukukopissa, Senatorsin paidassa ei herunut enää yhtään lämpöä entiselle joukkuekaverille. Tässä videossa Ruudun jalat mystisesti halvaantuivat ja hän ei päässyt nousemaan ylös Crosbyn naaman päältä.

Kiistelty persoona palasi muutama vuosi sitten Suomeen ja Helsingin Jokereihin. Lopputulos oli kaikkea muuta kuin jääkiekon kirjoittamattomien sääntöjen kunnioittamista. Ruutu ei kunnioittanut kentällä ketään eikä mitään, koska ei tarvinnut. Kukaan ei vaatinut häntä vastuuseen. Kun vastustaja tiputti hanskat, Ruutu käänsi selkänsä ja hanskat tiputtanut pelaaja lähti suihkuun tappelun aloittamisesta. Ruutu jatkoi peliä ja kukaan ei voinut asialle mitään. Hän sai luotua ympärilleen auran, missä hän ärsytti jo pelkästään sillä että saapui hallille. Ja vaikka Ruutu olisi sanonut mitä julkisuudessa, kaikki temput olivat täysin laskelmoituja. NHL:ssä samankaltainen pelaaja oli Sean Avery, joka oli Ruutu potenssiin kymmenen, mutta Liigassa hän oli kukkona tunkiolla.

Vaikka meillä täällä Suomessa ajateltaisiin mitä Ruudusta, niin seurojen piirissä hän oli haluttu pelaaja, ja pelkästään siksi että pääsi pelkällä olemuksellaan vastustajan kypärän sisään.

Ruutu pelasi NHL:ssä kymmenen kautta ja 652 ottelua, joissa hän teki 142 pistettä, kärsi 1072 jäähyminuuttia ja tappeli kaikkiaan 37 kertaa. Henkilökohtaisten tilastojen lisäksi hän pelasi SM-Liigan finaalissa, MM-kisojen finaalissa, World Cupin finaalissa, Olympialaisten finaalissa ja Stanley Cupin finaaleissa. Se tuskin on sattumaa. Vaikka Ruutu voitti noista finaalikohtaamisissa ainoastaan SM-kultaa, niin ainoastaan voittajatyypit nähdään finaalipeleissä.

Pelatessaan Canucksin paidassa, joukkueen kannattaja Big Heavy Eric teki Ruudulle oman kappaleen jota voidaan kuunnella alla olevan koostevideon tunnarina.

Jean Beliveau ja Saku Koivu – Canadiensin pitkäaikaisimmat kapteenit

Montreal Canadiensin kaksi pitkäaikaisinta kapteenia ovat olleet viime päivien puheissa; Jean Beliveau menehtyi eilispäivänä ja samoihin aikoihin kanadalaisen RDS-kanavan dokumentti Saku Koivusta tuli ilmoille.

Molemmat tunnetaan herrasmiehinä ja suoraselkäisinä kapteeneina, jotka johdattivat joukkueitaan kymmenen vuotta. Beliveau pääsi nostamaan Stanley Cupin ilmaan peräti kymmenen kertaa ja valittiin Hockey Hall of Fameen vain vuosi uran loppumisen jälkeen. Montrealissa ei ole rakastetumpaa ihmistä kuin Jean Beliveau. Jos ensimmäistä kertaa historiassa nähtäisiin katsomopenkin ”jäädyttäminen”, sillä Beliveaulla oli vuosikymmenet oma paikkansa Canadiensin vaihtoaition takana.

Täällä meillä päin vanhat legendat ovat tuntemattomampia. En minäkään ole toki päässyt nauttimaan menneiden vuosikymmenten tähtien peleistä kuin videokoosteiden kautta, mutta paikallista kiekkokulttuuria tuntevana voin vain kuvitella arvostuksen, jota ”Le Gross Billiä” kohtaan on. Tunnen Beliveaun, Rocket Richardin ja Guy Lafleurin vain maineelta.

Koivu sen sijaan on huomattavasti tutumpi. Näin Sakun pelejä jo Typhoonin alkutaipaleilla ja kotikaupunkini rakkaus Koivua kohtaan muistuttaa paljon Montrealin rakkautta Beliveauta kohtaan. Vaikka Koivu mielletäänkin TPS:n mieheksi, voinen hyvin mielin sanoa, että kenelläkään tässä maassa ei ole pahaa sanottavaa Sakusta, vaikka turkulaiset muuten saavatkin nauttia tietynlaisesta maineesta. Beliveau oli arvostettu mies myös Torontossa, Canadiensin verivihollisen Maple Leafsin kotikaupungissa.

—————————————

Me täällä ajattelemme itseämme jääkiekkomaana, mutta Kanada on sitä potenssiin tuhat. Suomessa ei ole vielä painettu viiden euron seteliin jääkiekkofilosofiaa, mutta Kanadassa on. Jos asia laitetaan perspektiiviin, kanadalaisille Les Habitants on kuin FC Barcelona katalonialaisille. Sellaisen joukkueen kapteeni Saku oli kymmenen vuotta. Ainoa mitä kapteenilta jäi uupumaan, oli Stanley Cup, mutta se ei lainkaan hälventänyt sitä rakkautta häntä kohtaan mitä montrealilaiset tunsivat.

Siksi onkin jotenkin kuvaavaa, että kanadalaiset tekivät tunteikkaan dokumentin Koivusta ennen suomalaisia. Kanadalaiset kaivoivat Saku Koivusta 47 minuutissa sen, mitä JP Siili ei osannut kaivaa tunnissa ja 50 minuutissa Teemu Selänteestä. Selänteestä kertova dokumentti oli toki mukavaa katsottavaa, mutta samanlaista tunteiden vuoristorataa se ei ollut. Vaikka itselleni Teemu on kaikkein suurin sankari, Koivun dokumentin aikana vollotin kuin pikkulapsi.

On epäreilua verrata näiden kahden kapteenin saavutuksia keskenään, sillä molemmat elivät täysin eri aikakausina. Beliveaun NHL oli täysin eri maailma kuin Koivun NHL – tänä päivänä esimerkiksi kannun voittaminen on monin kerroin vaikeampaa kuin 60-luvulla.

Sen sijaan on reilua verrata heitä ihmisinä ja sellaisina he ovat suurenmoisia.

Jouni Nieminen on kirjoittanut kummastakin hienot henkilökuvat. Alla on myös oma kirjoitukseni Turun Sanomien sivuilla Koivusta.
Jean Beliveau (Jouni Nieminen): Le Gros Bill
Saku Koivu (Nieminen): Rohkea Saku toi haamut halliin

Saku Koivu (Viitossentteri): Saku Koivu – Päätään pidempi

RDS-kanavan dokumentti Koivusta (englanti/ranska):

Kesän kiekkoelokuvat

Kunnon kiekkomies ei pidä lomaa kiekosta edes kesällä. Itse olen ottanut tavaksi katsella kesäisin jääkiekkoaiheisia elokuvia, joita ei montaa kuitenkaan ole. Itse olen pyrkinyt omistamaan kaikki varteenotettavat hokielokuvat, joskaan en ole haalinut kokoelmaani elokuvia Mestarit 1-3.

Pääasiallisesti Suomesta on saatavilla lähes kaikki varteenotettavat hokielokuvat nykyaikaisessa muodossa tekstityksillä. Tunnetuimmat jääkiekkoelokuvat sisältävät tappeluita ja huumoria, mutta vakavampiakin jääkiekkoelokuvia on tehty.

70-luku

Ensimmäinen ja kaikkein tunnetuin mainittava jääkiekkoelokuva oli tietenkin Lämäri, eli Slap Shot. Elokuva näytti jääkiekon hieman surkuhupaisana väkivaltaurheiluna, jossa pääosassa oli joukkotappelut. Elokuvan pääosassa oli sen ajan yksi suurimpia elokuvatähtiä, Paul Newman, joka esitti Chiefs-nimisen alasarjajoukkueen pelaajavalmentajaa, Reggie Dunlopia. Elokuvan toiseen pääosaan nousivat Hansonin veljekset, jotka hoitivat otteluiden viihdepuolen tappelemalla ja mesoamalla. Elokuvasta on tehty Stephen Baldwinin ”tähdittämä” jatko-osa, jota en ole uskaltanut vielä katsoa.

80-luku

Seuraavaa varteenotettavaa jääkiekkoelokuvaa saatiin odottaa vuoteen 1986, kun ensi-iltaan tuli Youngblood – Lätkä veressä. Elokuva oli tyyliltään hieman draamallisempi, mutta tuohon aikaan nousussa olivat ”vaikeuksien kautta voittoon”-tyyliset urheiluelokuvat, kuten Rocky ja Karate Kid. Tässä tapauksessa juonen keskiössä oli Dean Youngblood-niminen amerikkalainen nuorimies, joka unelmoi joku päivä pelaavansa NHL:ssä.

Toteuttaakseen haaveensa, Youngblood yrittää saada pelipaikkaa Kanadasta, Hamilton Mustangsista. Youngblood onnistuu näyttämään kiekolliset taitonsa try-outissa, mutta joutuu toteamaan, että on hieman kevytrakenteinen pärjätäkseen Kanadan junioriliigassa. Joukkueen kapteeni (Patrick Swayze) ottaa Youngbloodin siipiensä suojaan ja opettaa tälle tarvittavia taitoja. Lisäksi Youngblood harjoittelee puuvajassa alkeellisilla välineillä lihaskuntoa, joten hän saa kasvatettua lihasmassaansa. Elokuva on mielestäni paras, mitä aiheesta on koskaan tehty.

90-luku

90-luvulla esiin marssi Mestarit-elokuvien sarja, jotka lanseerasi Disney buffatakseen NHL-joukkuettaan Anaheim Mighty Ducksia. Pääosassa oli Emilio Estevez, joka näytteli juniorijoukkueen valmentajaa. Elokuvat (kaikkiaan kolme) olivat hieman naiiveja ja niissä esiteltiin mielenkiintoisia jääkiekkotaktiikoita, kuten lentävä V.

Mestarit-elokuvien lisäksi 90-luvulla tehtiin televisioelokuva Net Worth (CBC), joka kertoi tositapahtumiin kertovan tarinan 50-luvun kiistoista pelaajien ja NHL-seurojen omistajien välillä. Olen nähnyt elokuvan vain kerran 90-luvun lopussa, joten muistikuvat elokuvasta ovat enemmän kuin hatarat. Elokuva keräsi mukavasti pieniä elokuvapalkintoja, mutta ei ole saanut suomenkielistä elokuvalevitystä Eurooppaan.

CBC on tehnyt myös Gordie Howesta kertovan televisioelokuvan viime vuonna. Kanadassa kuvattiin 2000-luvun puolessa välissä myös biografia Maurice ”Rocket” Richardsista ja sen tuotti Cinémaginaire.

Hollywood pääsi uudestaan jääkiekkoelokuvien makuun vuonna 1999, kun se tuotti itsensä Russel Crowen ja Burt Reynoldsin tähdittämän Mystery, Alaskan. Elokuva kertoo alaskalaisesta pipolätkäjoukkueesta, joka julkisuutta saatuaan ottaa mittaa New York Rangersista ulkoilmaolosuhteissa. Elokuva keskittyy kepeään draamaan jääkiekon lisäksi. Ottelukohtauksiin on lisätty häiritsevän paljon törmäilykomedioista ja spoof-elokuvista tuttuja elementtejä komedian suhteen.

2000-luku ja Don Cherryn lahja änärinostalgikolle

2004 ilmestyi eetteriin tähän mennessä laadukkain ja varteenotettavin jääkiekkoelokuva, Miracle, joka elokuvakriitikkomittapuulla on parasta jääkiekkodraamaa koskaan. Elokuvassa seurataan Yhdysvaltain olympiajoukkueen taivalta Lake Placidin Olympialaisissa vuonna 1980. Elokuvassa on hyvä tarina, hyvät näyttelijät ja se on taitavasti tehty. Itse kuitenkin olen tykästynyt Youngbloodiin enemmän.

Viimeisin tuotos on tehty Lämärin henkeen. Goon-elokuvan pääosassa on American Pie-elokuvista tuttu Sean William Scott, joka esittää hieman Dougg Glatt-nimistä vahtimestaria, joka ajautuu sattumien kautta alasarjajoukkueen ”Gooniksi”, eli tappelijaksi. Elokuva perustuu löyhästi Doug Smithin kirjaan Goon: The True Story of an Unlikely Journey into Minor League Hockey. Vaikka elokuva antaa vääristyneen kuvan jääkiekosta lajina, se on silti viihdyttävä ja on kestänyt Viitossentterillä ainakin useammankin katselukerran.

Kaltaiselleni änärimiehelle kuitenkin pahimmat vieroitusoireet taltuttaa Don Cherry. Aito ja alkuperäinen Don nimittäin julkaisi viime vuonna Rock ’em sock ’em-sarjastaan juhlapainoksen, joka on tuonut minulle ruutuun liki 40 tuntia änärikiekkoa 80-luvun lopusta asti. Suomalaisista kaupoista eeposta on turha etsiä, sillä tilasin oman kappaleeni Yhdysvalloista.

IMG_1388

Loppukevennyksenä löytyy vielä löyhästi jääkiekkoon liittyvä toimintaelokuva, nimittäin Jean-Claude Van Dammen Sudden Death (1995), jossa Dammen esittämä kanadalaissyntyinen palomies Darren McCord on Civic Centerin vastaava paloturvallisuuspäällikkö.

Elokuvassa pelataan ratkaisevaa seiskapeliä Blackhawksin ja Penguinsin välillä. Tilannehan on kuvitteellinen, sillä Pens ja Blackhawks pelasivat Stanley Cupista 1992, jolloin kannun vei kotiin Pens voitoin 4-0. Seuraavan kerran Blackhawks oli finaalissa 2010 ja Pens 2008. Ehkä JCVD kirosi kummatkin.

Joka tapauksessa.

McCordin tytär on terroristien panttivankina presidentin kanssa ja tämä tekee  kaikkensa pelastaakseen demokratian ja perheensä. Sivussa Van Damme vetäisee myös veskarinkamat päälleen, torjuu varman maalin kolmannessa erässä ja hankkii lopulta ulosajon lyömällä Christian Ruuttua. Tilanteessa tosin ei ole oikea Ruuttu. Elokuva ei ole kovin kaksinen, mutta mukava katsaus siihen, miltä toimintaelokuvat näyttivät 90-luvulla.

Eastonin alumiinikeppi

Ostin kolme vuotta sitten elämäni ensimmäisen komposiittimailan, koska vanha Bauer viistonniseni oli mennyt poikki. Olin pitkään puumailan kannattaja, ja pääsääntöisesti siksi, että minulla ei ollut varaa ostaa kallista komposiittia. Vanhan liiton kynäilijät perustelevat puumailaa paremmalla tuntumalla.

Jason Spezza oli yksi viimeisistä puumailaa käyttävistä mohikaaneista NHL:ssä. Spezza luopui Sher-Woodin puumailasta muutama vuosi sitten tehtyään mailasopimuksen Reebokin kanssa. Eipä kestänyt kauaa, kun Reebok valmisti Spezzalle taas puumailaa, kunnes siirtyi lopullisesti käyttämään Eastonin komposiittimailaa, joka on NHL:n suosituin mailamerkki. Suurin ja mahtavin Teemu Selänne luopui alumiinimailastaan vuonna 2005. Ilta-Sanomien artikkelissa Selänne kertoo, että komposiittimailasta lähtee ihme pomppuja, mikä on ilmeisesti myös omien maalintekovaikeuksieni salaisuus.

Lätkäjätkät pärjäsivät puumailalla vuoteen 1981, kunnes NHL antoi pelaajille luvan käyttää Eastonin suunnittelemaa alumiinimailaa. Alumiinilla ja Eastonilla on pitkä historia takanaan, sillä yhtiö teki jo vuonna 1939 alumiinisia nuolenvarsia. Kuitenkin pääsarjaurheiluun Easton rysäytti itsensä vuonna 1969, kun se tehtaat ryhtyivät valmistamaan alumiinisia baseball-mailoja. Siis niitä, mistä kuuluu ”blonk!”, kun lyödään palloa.

Alumiinisen jääkiekkomailan tarina alkoi kuitenkin jo 70-luvulla, kun eräs Eastonin insinööri ryhtyi oman jääkiekkoharrastuksen innoittamana kehittämään alumiinista pelivälinettä. Keppi oli siis sellainen, että siinä oli alumiininen varsi ja puinen, irrotettava lapa.

Alumiinimaila ei saanut hirvittävän hyvää vastaanottoa muutosvastarintaisissa jääkiekonpelaajissa, kunnes 80-luvun puolivälissä muuan Brett Hull innostui käyttämään mailaa. Suosio kuitenkin räjähti pilviin vasta, kun Wayne Gretzky kävi 90-luvun alussa Eastonin tehtaalla testaamassa mailoja. Gretzky tykästyi alumiiniseen tikkuun niin paljon, että teki seitsemän vuoden ja kahden miljoonan dollarin sopimuksen Eastonin kanssa.

Kerrottakoon Gretzkyn markkina-arvosta sellaista faktaa, että ennen kuin Gretzky meni Eastonin talliin, hän käytti kymmenen vuotta Titanin kepakkoa. Tässä ajassa Karhu-Titan nousi kolmetoista pykälää ylöspäin ja päätyi mailamarkkinoiden johtajaksi. Nykyisin tittelinhaltija on Easton.

Siihen aikaan kaikilla piti olla Eastonin alumiinimaila, vaikka harvalla siihen oli varaa. Periaatteessahan mailan piti olla ”ikuinen”, mutta joukkuekaverini kertoi harjoituksissa, hän lämi alumiinimailansa käyräksi. Hassu piirrehän tällä mailalla nimenomaan oli se, että se ei kovassa käytössä palautunut, kuten palautuu esimerkiksi komposiittimaila tai puumaila. Jälkimmäiset tosin katkeavat käyttöikänsä päässä, mutta ei Eastonin alumiinimaila.

Loppujen lopuksi Eastonin alumiinimaila katosi jääkiekkokentiltä. Gretzky lopetti uransa vuonna 1999 Rangersin paidassa ja pelasi viimeiset pelinsä Hespelerin puumailalla. Hespeler oli ensimmäinen kaupallinen yritys, joka valmisti jääkiekkomailoja Kanadassa.

Jos joltain löytyy Easton Aluminium jossain pyörimässä, niin ostan pois.

Punakoneesta NHL:ään

tp_sovietUnion8488_01

 

 

Suomi pelaa tänään Venäjää vastaan MM-finaalissa. Venäjän edeltäjä Neuvostoliitto dominoi MM-jäitä vuosikymmeniä, kunnes rautaesirippu kaatui ja pelaajat alkoivat matkata muihin maihin isojen rahojen perässä. Samalla muuttui pelaajien mentaliteetti, kun despoottimainen valmennus poistui. Seuraavassa hieman tarinointia venäläispelaajista NHL:ssä.

Venäläisten historia änärissä ei ole kovinkaan pitkä. Ennen kuin rautaesirippu oli hieman raottunut, ei rapakon taakse uskaltautunut yksikään neukkukiekkoilija, poislukien muutama vaippaikäisenä siirtynyt tuleva kanukki, kuten 1934-46 NHL:ssä pelannut Sweeney Schriner.

Elämä neuvostokiekkoilijana oli kovaa aikaa. Joukkue koostui pääsääntöisesti  armeijan keskusurheiluseuran, eli Moskovan TsSKA:n pelaajista. Pelaajat leireilivät yhdessä 200 päivää vuodessa keskenään ja esimerkiksi yhteydet kotiin olivat hyvin rajattuja. Viimeisimmän punakoneen suurimmat tähdet olivat joukkueen ykköspentetti Vjatšeslav Fetisov, Aleksei Kasatonov, Vladimir Krutov, Igor Larionov ja Sergei Makarov. Fetisov esitti 80-luvun lopulla toiveen joukkueen valmentajalle ja johtajalle Viktor Tihonoville, sekä maan urheiluministeriölle, että haluaisivat kokeilla taitojaan myös ulkomailla. Tihonov oli toivetta jyrkästi vastaan ja se hiersi välejä joukkueen johdon ja pelaajien välillä. Mikäli pelaajat eivät haluaisi siirtoa Ukrainaan, he jatkaisivat uraansa Moskovassa. Viisikosta etenkin Fetisov ja Larionov kapinoivat eniten, mutta Kasatonov asettui diktaattorimaisesti valmentaneen Tihonovin puolelle.

Kun Neuvostoliitto voitti vuonna 1989 jälleen jääkiekon maailmanmestaruuden, rivit olivat jo todella tulehtuneet ja melkein koko viisikko oli jo valmis loikkaamaan NHL:ään. Tihonovia ei kuitenkaan hirvittävästi viisikon menettäminen surettanut, koska hän näki jo seuraavan polven saapuvan siipiensä suojaan, sillä uuden polven kiekkoilijoita oli jo tulossa. Ketjukaverukset Aleksander Mogilny, Pavel Bure ja Sergei Fjodorov olivat kaikki tulevia Sosialististen Neuvostotasavaltojen liiton tähtiä. Tihonovin ennustuksesta huolimatta nuori Mogilny oli ensimmäinen, joka ehti alta pois.

Yleisesti ottaen NHL-seurat toki varasivat neuvostopelaajia, vaikka heidän varsinainen pelaamisensa oli hyvinkin epävarmaa tulevaisuutta ajatellen. Mogilnyn tarina kuitenkin on mielenkiintoinen. Buffalo Sabres oli varannut Mogilnyn edelliskesän varaustilaisuudessa viidennellä kierroksella. Seuraavan kevään maailmanmestaruuskisoissa Ruotsissa Neuvostoliiton joukkueelle annettiin pelien päätyttyä vapaata shoppailua varten, ennen kuin palaisivat rakkaaseen kotimaahan. Yksi pelaaja kuitenkin jäi sille tielleen: Muiden pelaajien palatessa takaisin, Mogilny tapasi salaa Sabresin edustajat ja lensi näiden kanssa myös salaa Yhdysvaltoihin. 473 maalin ja 1032 pisteen ura oli alkanut. Hän ei palannut enää koskaan Neuvostoliiton paitaan, mutta edusti seuraavan kerran uudistunutta kotimaataan Venäjää vuonna 1996 Tukholmassa, kun pelattiin jääkiekon World Cup.

1989 loikkasi myös koko aikaisemmin mainitsemani superviisikko. Tai oikeastaan loikkauksesta ei voida puhua; Fetisovin johdolla kaiken kaikkiaan kahdeksan neuvostopelaajaa sai lähteä hallituksen luvalla rapakon taakse, mikäli lupaavat edustaa maataan kansainvälisissä peleissä. Fetisov meni pelaamaan New Jersey Devilsiin ja Larionov ja Krutov Canucksiin. Calgary Flamesiin siirtynyt Makarov valittiinkin heti tulokaskaudellaan, 31-vuotiaana, vuoden tulokkaaksi. Tämän jälkeen palkintoon liitettiin 26-ikävuoden raja. Kasatonov tuli pelaamaan seitsemän kuukautta perässä Fetisovin kanssa Devilsiin, mutta välit kahden entisen ystävyksen kanssa olivat sen verran viileät, etteivät he olleet puheväleissä.

Mogilnyn ketjukaverit vuoden 1989 maailmanmestaruuskisoista suorittivat loikkauksensa myöhemmin. Kesällä 1990 Fjodorov oli neuvostoliittolaisten mukana Yhdysvalloissa Hyväntahdon kisoissa ja livahti hotellihuonestaan ulos ja paineli Detroitiin. Vuotta myöhemmin Bure asteli Canucksin kotiareenalle. Buren varaus oli kiistanalainen, sillä suurin osa seuroista luuli, että Bure ei olisi varattavissa, sillä hänellä ei virallisten tilastojen mukaan ollut tarpeeksi miesten pelejä TsSKA:n paidassa. Canucksin Brian Burken mukaan kuitenkin Burella oli vaadittavat pelit allaan ja näin ollen hän olisi varauskelpoinen. Valituskierrosten jälkeen Canucks sai pitää oikeutensa Bureen.

Kun tieto Neuvostoliiton hajoamisesta ja itäpelaajien invaasio Pohjois-Amerikkaan alkoi kiihtyä, vuoden 1991 varaustilaisuudessa nähtiinkin ensimmäinen ykköskierroksen neuvostovaraus, nimittäin Aleksei Kovaljov, joka lopetti uransa NHL:ssä viime kauteen. Kovaljov sai esimerkiksi Canadiensissa suurta kunniaa, kun sai toimia perinteisen ranskisjoukkueen kapteenina kahteen otteeseen tuuratessaan Saku Koivua. Winnipeg Jetsissä pelasi tuohin aikaan myös suuresti arvostamani Aleksei Zhamnov, joka sai katsoa aitiopaikalta Teemu Selänteen dominointia NHL:n kulta-aikoina.

90-luvun venäläispelaajat tunnettiin NHL-joukkueissaan taistelijoina. Erityisesti näiden luonteesta pääsi nauttimaan Detroit Red Wingsin Scotty Bowman, joka haali joukkeeseen kaiken kaikkiaan viisi venäläispelaajaa. “Russian Five” voitti kaudella 1996-97 Stanley Cupin, mutta liian rankan juhlinnan tuotoksena Vladimir Konstantinovin ura päättyi limusiinionnettomuudessa. Red Wings otti onnettomuudesta virtaa ja pelasi seuraavalla kaudella merkit hihassaan, jossa luki “I believe” (=uskon) niin englanniksi kuin venäjäksikin. Joukkue otti heti perään toisen Stanley Cupin. Vuonna 2002 näki päivänvalon viimeinen arvostamani venäläispelaaja, maailman paras kahden suunnan hyökkääjä Pavel Datsjuk, joka pääsi ottamaan oppia niin Fjodorovin kaltaiselta mailataiturilta kuin Larionovin kaltaiselta kiekkoprofessorilta.

Sitten tapahtui jotain. Epäterveellä itseluottamuksella varustetut uuden polven venäläispelaajat lakkasivat arvostamasta logoaan ja alkoi huikea metsästys henkilökohtaisen menestyksen eteen. Kukaan ei kiistä Aleksandr Ovetškinin taitoja ja hurjaa pistetahtia etenkin alkuvuosina, mutta jotain vikaa pitää pääkopassa olla, jos kuvittelee kapteenin merkin tarkoittavan sitä, että ainoa luistelusuunta löytyy hyökkäyspäästä. Megalomaanista palkkaa New Jersey Devilsissä nauttinut Ilja Kovaltšukilla iski paniikki päälle, kun tajusi, että häneltä vaaditaan myös henkistä pääomaa ison palkkapussin eteen ja päätyi lopulta takaisin Venäjälle vielä megalomaanisemman palkkapussin (ja pienemmän veroprosentin) ääreen ja keräilee borssikeiton avulla lisää elintasoa vyötärölleen. Pepsi kuitenkin maistuu edelleen.

Alexandr Radulov on silkka klassikko. Mies tuli kypärä takaraivolla pelaamaan QMJHL:n ja AHL:n kautta Nashville Predatorsiin vuonna 2006. Kun sopimusta oli vuosi jäljellä, Radulov ilmoitti tehneensä sopimuksen KHL:ään. Kansainvälisten pelien pelikiellon uhalla Radulov paineli Venäjälle huippupalkka taskussaan. Pelattuaan neljä kautta KHL:ssä huipputehoilla, Predators pyysi miestä takaisin vuoden 2012 NHL:n pudotuspeleihin. Radulov teki 9 runkosarjaottelussa ja 8 pudotuspelimatsissa yhteensä 13 pistettä, kunnes päätti kesken Phoenix Coyotesia vastaan pelatun pudotuspelisarjan lähteä joukkuekaverinsa Andrei Kastitsynin kanssa baariin pidemmän kaavan kautta. Molemmat päätyivät määräaikaisen erottamisen jälkeen Äiti Venäjän huomaan kauden jälkeen ja Predators hävisi ottelusarjan Coyotesille 4-1. Jos jotain on Neuvostoliiton ajoista muuttunut Venäjällä, niin ainakin pelaajien henkinen taso. Raduloville maistui vaihtoaitiossa myös Pepsi.