Stanley Cup näytti voimansa

Tunteet. Urheilu ei olisi niin menestyksekästä, ellei siinä olisi tarinoita. Tarinat tekevät jääkiekosta juuri niin pirun hienon lajin. Sen voittajat muistetaan ikuisesti ja ne nimet sementoituu ihmisten muistiin. Tämän vuoden Stanley Cup on Kimmo Timosen malja. Ja nyt en puhu siis sinivalkoisin lasein, vaan koko pohjoisamerikkalaista mediaa seuraavana Timonen on sielläkin kaikkien huulilla.

Pohjoisamerikkalaiset rakastavat tarinoita ja Timosen tämän kauden tarina on todella hieno. Veritulpasta Stanley Cup-voittajaksi. Vielä hienomman siitä tekee se, että Timonen pelasi koko uransa häviten viime metreillä. Ammattiurheilijalle se on täysin helvettiä. Kuten Steven Stamkos sanoi ottelun jälkeen, tuntuu siltä kuin ei olisi tehnyt mitään viimeisen kahden kuukauden aikana.

Tämä kannuvuosi muistetaan ehkä miesmuistiin kiekollisesti tasokkaimmasta finaalista. Viisikkohyökkäystä ja viisikkopuolustusta. Aivan älytön tempo ja paljon yksilötaitoa. Juha Hiiteläkin kirjoitti tämän päivän lehteen, että finaali kuvastaa sitä trendiä mihin nykykiekko on menossa.

Stanley Cup on niin vaikea voittaa, että mikäli joku sanoo että kahden kannun jälkeen sen voittamiseen ei olisi nälkää, pelaa väärää lajia.

Timosen roolista joukkueessa on puhuttu paljon. Timonen tuli siirtoikkunan sulkeutuessa joukkueeseen ja sai minimiroolin. Vähän peliaikaa ja täällä päästiin spekuloimaan sillä, että mahtaakohan Timoselta itsestään tuntuu tuolla tavalla voitettu kannu jotenkin arvottomammalta? Entä Antti Raanta? Raumalainen pukeutui 58 otteluun ja pelasi niistä 14:sta. Torjui seitsemän voittoa aloittamastaan 12:sta ottelusta. Mikäli noita seitsemää voittoa ei olisi tullut, Blackhawks ei olisi tässä. Joukkueen tulevaisuudesta Teuvo Teräväisen muodossa on jo sanottu kaikki.

Pudotuspeleissä ne minuutit kun Timonen pelasi, hän piti oman päänsä puhtaana. Hän kertoi eilen, että täyttää tarvittaessa vaikka juomapulloja. Jääkiekossa on se juttu, että siinä ei ole sellaista määritelmää kuin ”minä”, vaan kentällä on aina ”me”. Tätä on sellaisten ihmisten vaikea ymmärtää, jotka eivät ole lajia pelanneet. Yksilöt eivät pärjää jääkiekon huipputasolla, vaan kun on ensin pelattu yli sata ottelua, tarvitaan jokainen pukukoppipelaaja, viisi minuuttia pelissä esiintynyt veteraani ja parikymppinen tulokas kentälle – voittamaan.

Näkyvin Blackhawks-pelaaja oli Duncan Keith, jonka isoin esitys oli viimeisessä finaalissa. Omaan reboundiin kiinni ja kiekko sisään. Andrei Sustr kykeni vain ihastelemaan vierestä mitä tapahtuu. Ja kuka ihmeen hullu tekee alimpana miehenä rystyuiton keskialueella? Kyllä, Duncan Keith.

Kun katsoo finaalisarjaa näin jälkeenpäin, kumpi tahansa olisi ansainnut voiton. Parhaimmillaan Lightning runnoi vimmalla Blackhawksin maalia kohti saamatta kiekkoa sisälle. Blackhawks oli suurimman osan sarjaa vastaanottavassa roolissa, mutta juuri oikeilla hetkillä ja viimeisessä ottelussa se oli arvoisensa joukkue.

Blackhawksin yksi aikakausi loppuu tähän ja seuraavien viikkojen aikana näemme mihin se on menossa. Joukkueen mammuttisopimukset astuvat voimaan ja imaisevat merkittävän osan joukkueen budjetista. Seuraavien vuosien aikana finaaleihin pääsy voi olla todella tuskaisen tien takana. Siellä kuitenkin tiedetään, miten tehdään voittava joukkue ja miten tulevaisuuden lupauksien kanssa edetään.

Häviäjien puolustuspuhe

Sanotaan, että vain voittajat muistetaan. Haluaisin kuitenkin, että Lightning muistettaisiin tästä sarjasta samalla tavalla kuin Vancouver Canucks vuoden 1994-finaalisarjasta. Se tuki toisiaan ja oli samalla tavalla joukkue kuin Blackhawks oli – vain vähän nuorempi. Joukkueessa oli vain yksi pelaaja, joka oli voittanut aikaisemmin kannun: Valtteri Filppula. Filppula oli finaalisarjan parhaimpia Tampan hyökkääjiä Alex Killornin ohella. Puhutaan aina Stanley Cup-kokemuksesta, mitä itsekin silloin tällöin aliarvostan, mutta Filppulan taistelu kiekoista oli nimenomaan tämän kokemuksen ilmentymä. Samaa tahtoa näki viimeisissä peleissä Stamkosilta ja Ryan Callahanilta. Callahan halusi voittaa jokaisen taistelun ja Stamkos osui viimeisessä ottelussa kaikkialle muualle paitsi tolppien väliin.

Joukkue oli kuitenkin todella rikki, mikä näkyi selkeimmin aloitusympyrässä. Tyler Johnsonilla oli ranne murtunut, minkä takia Ondrej Palat joutui ottamaan aloituksia. Palat otti runkosarjassa 35 aloitusta ja nyt olisi pitänyt peitota keskiympyrässä muun muassa Jonathan Toews, Brad Richards ja Antoine Vermette – kaikki kivenkovia aloittajia. Filppulan ottaminen ykkösen keskelle ja Stamkosin siirtäminen laitaan oli pelillisesti Jon Cooperilta iso veto, mutta aloitusympyrässä hävittiin rajusti. Joukkueen parhaat aloittajat ovat Filppula, Stamkos ja Brian Boyle. Kaksi pelasi samassa ketjussa. Cedric Paquette oli mahdottoman tehtävän edessä aloitusympyrässä viime yönä ja ei ansainnut saamaansa parjausta.

Aloittaminen on taiteenlaji, mikä on NHL-tasolla iso tekijä kiekonhallinnan kannalta. Taito korostuu kotiympyrässä, missä kotijoukkueen aloittajalla on sellainen etu, että se saa laittaa mailansa vasta myöhemmin ympyrään. Se tarkoittaa sitä että kun kiekko tippuu kotijoukkueen sentteri saa voimaa aloituksiin ja silloin esimerkiksi Toewsin kaltainen eliittisentteri ei erehdy.

Joukkueen suurimmat pelaajat olivat Anton Strålman, Victor Hedman ja Ben Bishop. Strålman on yksi aliarvostetuimpia pakkeja NHL:ssä, joka ei mahtunut edes Ruotsin Sotshin joukkueeseen. Hedman, joka on järkälemäinen ja erittäin taidokas luistelija, hallitsi kenttätapahtumia siinä missä Keithkin – ajoittain jopa vielä kovemmalla tasolla, mutta ei pelannut samanlaisia minuutteja. Aivan satavarmasti tulevaa Norris Trophy-materiaalia.

Joukkueen suurin sankari oli Ben Bishop. Kaksimetrinen maalivahtikolossi pelasi viimeisen pelin miltei jumalamoodissa torjuen ensimmäisessä erässä muun muassa aivan ällistyttävällä jalkatorjunnalla Toewsin. Finaaleissa oli spekuloitu Bishopin loukkaantumisella ja ottelun jälkeen ontumisen syy selvisi: Revennyt nivus. Puhutaan paljon jääkiekkoilijan sisukkuudesta ja Bishop oli sen suurin ilmentymä. Maalivahti ja nivus revennyt. Hyvä, ettei finaalin jälkeen ollut doping-testejä.

Lightning on nuori joukkue matkalla eteenpäin. Kuten joukkueen GM Steve Yzerman sanoi, se on edellä aikataulusta. Vuoden päästä se tietää millaista on hävitä hyvän kauden jälkeen suoraan ensimmäisellä kierroksella neljässä ottelussa ja se tietää mitä vaaditaan finaaleihin ja mitä itse finaaleissa vaaditaan. Ensi kaudella Lightning saattaa olla pysäyttämätön voima.

Olisin todella halunnut Lightningin voittavan. Olen seurannut joukkuetta tiiviisti muutaman kauden ajan ja se on kerännyt kaiken huomioni. Viimeistään nyt kaikki NHL:ää seuraavat tietävät millaisesta joukkueesta on kyse.

Stanley Cupin voittaa kuitenkin aina oikea joukkue. Ja sen ymmärtää kun katsoo tämän videon:

Kausi ei suinkaan loppunut tähän. Kymmenen päivän päästä on drafti ja kuun lopussa alkaa ”Free Agent Frenzy”. Viitossentteri kiittää tästä kaudesta vasta niiden jälkeen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s