NHL-tappelut ja mistä on kyse

Jääkiekossa on tapeltu sen syntymästä lähtien. Syy tappelukulttuurin kehittymiseen on alun perin ollut jääkiekon intensiteetti lajina, taitopelaajien suojeleminen kovilta taklauksilta ja tietenkin yleisön kannustaminen toimintaan. Silloin ennen muinoin tappeluita oli vähemmän kuin nykyisin, mutta ne olivat huomattavasti brutaalimpia ja joukkueissa ei ollut erikseen merkittyjä pelaajia tehtävää varten, eli ”gooneja”, vaan jokainen pelaaja hoiti tappelunsa itse. Syy tähän oli se, että joukkueita oli vähän, ja jokaiselle pelipaikalle oli sen verran tunkua, että varsinaisia tappelijoita ei voitu pitää kokoonpanossa.

Siihen aikaan jäkiksenpelaajat söivät kiekkoja välipalaksi, joten pelissä tarvittavaa kovuutta ei tarvinnut kaukaa hakea. Kaikkien aikojen toiseksi kovin maalinsylkijä Gordie Howe oli itsekin melkoinen kovanyrkki, jonka edesottamuksista on jäänyt jääkiekkosaagaan termi Gordie Howe-hattutemppu, eli syöttö, maali ja tappelu yhdessä ottelussa. Tähän päivään asti tappeluissa ei kukaan ole kuollut, joskin pelin varhaisvuosina kallon kestävyyttä kokeiltiin mailojen kanssa kohtalokkain seurauksin.

NHL:n sääntökirjassa nyrkkihipat tunnettiin nimellä sääntö 56, josta jaettiin viiden minuutin rangaistus. Nykyisin sääntö on poistunut ja vaihdettu uuteen, eli sääntö 46:een, joka kertoo mitä tappeluissa saa ja ei saa tehdä. Muun muassa vaihtoaitiosta tappeluun ryntäävä pelaaja saa perinteisesti kymmenen ottelun katsomokomennuksen ja ottelun aikana ei saa ottaa omaa kypärää pois ylimääräisen kaksiminuuttisen uhalla. Kauden aikana näkee hauskasia tilanteita, joissa pelaatajt tökkäisevät toisiltaan kypärät pois, jotta lisävammoja arvokkaisiin käsiin ei syntyisi.

70-luvun lopusta alkaen peli ja pelaajat kehittyivät siihen pisteeseen, että pehmeitä käsiä oli parempi käyttää maalien tekemiseen, kuin jonkun nenän operoimiseen. Kehittyi uusi roolipelaaja, eli ”goon”, jonka pelilliset taidot olivat onnettomat, mutta lahjakkuutta riitti painimiseen jäällä. Lisäarvoa rooliin toi taito ärsyttää verbaalisesti.

Tappeluiden kulta-aika, jos niin voi sanoa, oli 80-luku, jolloin tapeltiin keskimäärin joka pelissä, kun nykyisin tappeluiden määrä on vaivaiset 600-650 kappaletta kaudessa. 80- ja 90-luvulla kaukalojärjestystä hoitivat sellaiset legendat kuin Marty McSorleyBob Propert ja Tie Domi. Herrat olivat myös sikäli poikkeuksellisia, että he osasivat myös pelata siedettävää kiekollista peliä. Jokainen sälli on tehnyt urallaan yli 100 maalia, Propert jopa 163 kassia. Keskimäärin miehet vaihtoivat iskuja parikymmentä kertaa kaudessa.

probertmcsorley

Suomalaiset NHL-tappelijat ovat harvassa. Sami Helenius oli Pohjois-Amerikassa pelatessaan profiloitunut tappelijaksi, mutta ura rapakon takana oli hajanainen. Tappeluita kertyi kahdeksan kauden aikana eri joukkueissa ja eri sarjoissa yhteensä 85 kappaletta, mikä ei ole kovimpien tappelijoiden lukemia. Esimerkiksi vastikään loukkaantunut George Parros on ”parhaimpina” kausinaan ollut iskujenvaihdossa yli 30 kertaa. Ensiluokan ärsyttäjänä tunnettu Jarkko Ruutu otteli keskimäärin 2-3 kertaa kauden aikana, mutta oli hyödyksi myös alivoimalla ja kiekollisena pelaajana. Teemu Selännekin pudotti hanskat pari kautta sitten runkosarjan lopussa Los Angeles Kingsiä vastaan. Ottelun selostajat olivat huolissaan Selänteen käsistä.

90-luvulla katseltiin pelimatkoilla videonauhurista Don Cherry’s Rock’em Sock’em-jääkiekkovideoita, josta on jäänyt elävästi mieleen eräs tappelu vuodelta 1987, johon osallistui kaikkien aikojen tag team: Wayne Gretzky ja Jari Kurri. Kolmas osapuoli oli Los Angeles Kingsin Phil Sykes. Sykes painii ensin Gretzkyn kanssa, ja hätiin tulee Gretzkyn ketjukaveri Kurri, joka yrittää saada Sykesiä irti ystävästään. Tämän jälkeen Sykes saa painia kummankin kanssa vuorotellen. Maalivahdin tontilla oleskeleva Grant Fuhr välillä muistaa kilvellä Sykesiä. Tässä tappelussa ei ollut voittajia, sillä tappelu oli ihan yhtä sekava kuin selostuksenikin siitä. Tappelu löytyy tunnetusta videopalvelusta.

Vaikka artikkelissa on puhuttu nostalgiseen sävyyn NHL-tappeluista, kulttuurissa on iso varjopuoli, nimittäin henkinen sellainen. Tappelija on kauden aikana hirvittävässä paineessa ja tieto siitä, että seuraavassa pelissä joutuu jälleen pudottamaan hanskat ja huoltamaan vammoja pelin jälkeen voi olla musertava. He nauttivat tappelun tuomasta adrenaliinista, mutta vuosikausia kestänyt nyrkkienvaihto jättää melkoiset henkiset traumat. Lääkkeiden väärinkäyttö on myös yleistä. Kesä 2011 oli käänteen tekevää aikaa. Toukokuussa kuoli lääkkeiden ja alkoholin väärinkäyttöön legendaarinen Derek Boogaard ja myöhemmin Rick Rypien ja Wade Belak tekivät itsemurhan.

Dokumenttiosastolta löytyy aiheesta erittäin hyvä dokumentti, The Last Gladiators, joka kertoo NHL-tappelijoista. Keskipisteessä on Chris Nilan, joka alun alkaen hankittiin NHL:ään nyrkkiensä takia, mutta Canadiensin riveissä onnistui tekemään itsestään kiekollisen pelaajan. Löytynee ainakin Netflixistä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s